Tänään voi olla elämäsi viimeinen päivä

Tänään aamulla luin, että eläinlääkäri, eläinten käyttäytymisen tutkija ja positiivisen kouluttamisen asiantuntija Dr. Sophia Yin on kuollut ilmeisestikin kovin yllättäen. Tämä oli kovin surullinen uutinen, itse olen lähes päivittäin lueskellut hänen juttujaan FB:stä ja joko kokenut hurjan määrän ahaa-oivalluksia tai vaihtoehtoisesti myhäillyt että "no niinpä tietysti". Hänen (ja nykyään onneksi myös kovin monen muun) mielestä johtajuus-scheisseen perustuva koirankoulutustapa on menneen talven lumia ja nykyään koulutusmetodit tulisi perustaa todelliseen tutkimustietoon ja sen myötä yksinkertaisestettuna oikean käytöksen palkkaamiseen ja väärän huomioimatta jättämiseen.

Voisin tähän avautua seuraavat seitsemän kappaletta kaiken maailman pevi-ideologeista ja siitä miten ne nostavat verenpainettani ja saavat höyryn nousemaan korvista, mutta en jaksa alkaa siihen nyt.

Koirat menettivät hyvän ystävän.

Usein kun kuulee henkilöiden yllättävistä poismenoista tulee mieleen, että kukaan ei koskaan voi tietää paljonko aikaa on jäljellä. Silloin aina sitä hetken pysähtyy ja miettii, että mitä jos se joskus osuu omalle kohdalle ja kaikki mistä on haaveillut ja unelmoinut jää tekemättä. Kaikki mistä itsellä on visoita ja mielipiteitä, katoavat unholaan. Kaikki ne upeat kokemukset ja palkitsevat tunteet jostain mitä olisi voinut tehdä jää kokematta.

Itselläni monesti on vaikeuksia näiden asioiden kanssa kun tuntuu ettei sitä loppupeleissä kuitenkaan tiedä mitä sitä oikein haluaa. Mutta on minulla myös sellaisia suhteellisen konkreettisia pienemmän tason visioita.

Toista lähdin sattumalta edistämään juuri eilen. Päätin, että mitä tässä odottelemaan, jokainen on itse vastuussa siitä miten päivänsä viettää.

Toinen taas on paljon epämääräisempi, mutta pienin askelin sitäkin mennään ehkä eteenpäin - tai sitten just ei. Painiketta on ainakin klikattu.

Mutta ei, en ole hakemassa opiskelemaan, muuttamassa ulkomaille, hakemassa Big Brotheriin, hankkimassa pentua tai värjäämässä blondiksi (taas). Pieniä juttuja vain.

Tosi paljon minullakin on ollut niitä "sitten joskus ehkä..." ja "olisihan se tosi kiva, mutta..." ajatuksia, mutta viime aikoina olen hoksannut myös sen, että nämä on juuri niitä asioita mitä myöhemmin katuu jos jättää tekemättä. Joku ehkä kenties saattanut jopa aiemmin minullekin tästä sanoa, vaan pitää ne itse hoksata ennen kuin voi uskoa että niin se on.

Vaikka asiat yrittäessä menisi päin ties mitä tai käy ilmi, ettei asia yksinkertaisesti voi onnistua mitenkään, niin ainakin sitä tietää yrittäneensä. Tai jos onnistuu, niin voi olla että toteaa että ei tämä sittenkään ollut se mitä halusin.

Pieni vähän vastaava esimerkki löytyy vaikka remontin tämän hetkisestä vaiheesta, keittiön lattian valitsemisesta. Ihastuin pari viikkoa sitten erääseen todella tummaan ruskeahkoon parkettilattiaan, mutta sitä ei ollut kaupassa kuin pelkästään se esimerkkikappale. Yritin huhuilla feissarissa ja googlailla nettikaupoista ja valmistajalta, mutta mistään en löytänyt samaa tai samanlaista. En osannut kuvitella lattiaan mitään muuta, kun se täydellinen oli jo kerran löytynyt. Jätin asian hautumaan ja tässä välissä oli lähes viikon kestoinen keittiön kaapinovien maalausrupeama (mistä ei muuten turhaan sanota, että ei ole homma sieltä helpoimmasta tai miellyttävimmästä päästä). Kun homma oli valmistunut, uudelleen lattiakaupoille mennessäni löysinkin tuota samaa parkettilattiaa lavallisen Bauhausista. Äkkiä mallikappale mukaan ja kotiin testaamaan. Näillä näkymin kuitenkin vaikuttaa, että päädyn kaikesta huolimatta loppujen lopuksi lähes valkoiseen lattiaan.

Silti olen erittäin tyytyväinen, että löysin tuota alussa haaveilemaani lattiaa jotta sain todeta, että ei se sittenkään ollut se mitä halusin. Ei jäänyt harmittamaan.

Tänään käytiin Lokin kanssa metsikössä kävelyllä ja ihailtiinpa maisemiakin korkealta kukkulalta. Alan pikkuhiljaa arvostaa lähellä olevia ulkoilumaastoja.