All dogs are grey in the dark

Koiranomistajuus on kumma juttu. Olen omistanut koiran tai koiria kohta 6 vuotta. Olen omistanut koiran siis noin viidesosan elämästäni. Se on aika paljon, kun ottaa huomioon, että lapsena luulin, etten saa koiraa koskaan allergian takia. Silti se on äärimmäisen vähän jos vertaa moniin muihin, ehkä suurimpaan osaan koiraharrastajista. Muihin ei kuitenkaan koskaan pitäisi itseään vertailla, vaan miettiä sitä omaa matkaa. Koiran kanssa elämiseni ja siihen suhtautuminen on muuttunut paljon siitä kun kaikki alkoi.

Ensin Fionan aikana oli ihmetystä ja opettelua koiran omistamisesta ylipäänsä. Sitten tuli huoli ja murhe Fionan sairastelusta ja opin selvittämään sairasteluja netin kautta, kun ei eläinlääkäreistä ollut siihen. Oli stressiä koiran voinnista ja sai pelätä milloin se kupsahtaa.

Ei kupsahtanut, vaan herätti halun ottaa toinen koira harrastuksiin, kun kävi ilmi ettei Fionan kanssa voisi harrastaa ja halu eri lajeja kohtaan heräsi.

Tuli Loki, tutustuttamaan harrastuksiin ja Fionan kaveriksi. Sosiaalistettiin, käytiin ties missä mätsäreissä ja tapahtumissa ja harrastettiin niin agilityä, tokoa, mejää, hakua, viehejuoksua. Olikohan vielä muuta. Kaveripiirini moninkertaistui parissa vuodessa, kun yhtäkkiä olikin niin suuren ihmisporukan kanssa yhdistävä tekijä. Kaverit on monesti koiraharrastuksen suola. Myös ne kaksijalkaiset kaverit. Pari ensimmäistä vuotta opeteltiin elämistä kahden koiran kanssa ja ns. tavallisen koiran ylipäänsä, Fiona kun oli aina niin omalaatuinen tapaus. Tämä oli sellaista euforista koiranomistamisen aikaa. Niiiiiin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa.

Sitten suuri osa harrastuksista (valitettavasti) jäi, kun agility jyräsi ohitse. Oli kiva oppia ja kehittyä jossain ja vihdoin kisaamaan pääseminen oli siistiä. Sitten tuli ontuminen ja agilityä piti radikaalisti vähentää. Eturauhasdiagnoosin jälkeen into hetkeksi palasi, mutta viime viikkoina on ollut niin paljon kaikkea muuta ja sitten tuli pimeä ja syksykin vielä, että nyt ei olla treenattu taas yli viikkoon. Eikä edes erityisemmin tee mieli. Viimeisimpien treenien jälkeen Loki ontui parina peräkkäisenä päivänä ja ajattelin, että vaikka eturauhanen olisikin ongelman aiheuttaja, niin yhä se silti on kipeä joten treenit ei tunnu kivalta ajatukselta. Päätin sitten taas taukoilla kun ei treenihaluakaan niin ylitsepursuavasti ole. Sama se on siis odotella kontrollia ja katsoa että ongelma helpottaa ennenkuin aletaan, jos aletaan, enemmän treenaamaan.

Samoihin aikoihin jouduin hyvästelemään Fionan ja laumamme pieneni yhdellä.

Nyt onkin siis ensimmäinen hetki, kun elän niin sanottua tavallista koiran omistajan arkea. Ei harrastuksia, ei ongelmakoiraa, vain yksi helppo ja vaivaton Loki. Se on kotona käytännössä täysin huomaamaton, sitä voi pitää vapaana lähestulkoon missä vain, sen voi ottaa mukaan minne vain eikä sillä ole oikeastaan mitään ongelmakoiran käyttäytymisen merkkejä. Se on kuin harmaa varjo mikä sisällä kyllä seurailee ja ihmettelee omalta pediltään, ehkä kerran päivässä tuo lelua jos lenkki oli sen mielestä liian lyhyt, mutta ei selvästikään tarvitse harrastuksia ollakseen tyytyväinen.

Yksinäinen harrastukseton Loki on niin helppo, että eilen olin peräti aavistuksen iloissani, kun se rähähti ohi menevälle mustalle afgaanille. Se ohittaa pienet räksyttävätkin koirat hienosti, mutta isot koirat on vieläkin sen heikko kohta. Täysin ignooraavat isot menee ohi hyvin, mutta jos iso jää kyttäämään tai muuten kiinnittää Lokiin huomiota niin Lokikin reagoi. Itsellenikin isot ovat hermostuttavampia, jos iso koira sattuu nykäisemään kohdalla niin se tulee paljon suuremmalla volyymilla sen pienenkin matkan kuin pieni. Päätinkin sitten, että kun ei kerran muutakaan tekemistä ole, niin aloitetaan nyt sitten ulkona edes leikki "bongataan isoja koiria".

Toinen Lokin haaste on muut koirat, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen nenäkkäin pienemmässä tilassa. Näitä ei tällä hetkellä olekaan sitten kuin Tessi.

Viimeisimmän kerran Loki on ärähtänyt Fionalle joskus keväällä, en muista koska viimeksi Tessille. En tiedä onko tapa jäänyt vai ei, mutta en halua ottaa selvää. Kun tiedostaa Lokin tarpeen omaan tilaansa, ei ongelmia synny.

En edelleenkään anna Lokia hoitoon esim. vanhemmilleni samaan aikaan kun Tessi on siellä. Vaatii tiettyä rauhallisuutta olla kiihdyttämättä niitä sisällä jolloin kierrokset nousevat ja nenälle tuleva Tessi voi saada äkkilähdön. Lisäksi rajallisten resurssien kuten ruoan tai huomion kanssa tulee olla tarkempi. Pahoittelut yleistyksestä, mutta jotenkin tuntuu, että koikkeriyksilön sielunelämä on usein hyvä tuntea tarkasti, jotta sen kanssa elo on mahdollisimman helppoa ja vaivatonta. Veikkaan, että jatkuva isommassa laumassa eläminen voisi tehdä Lokille hyvää kun tilanne olisi pysyvä, mutta tällainen harvoin koiran kanssa toimeen tuleminen on aina uusi tilanne.

Matka oli pitkä, ihana ja erittäin opettavainen, mutta nyt olemme siis saavuttaneet tämän perusarjen yhden koiran kanssa ja kyllä se kieltämättä näiden vuosien jälkeen aika namulta maistuu. Siinä vaiheessa, kun elämä alkaa käymään liian tylsäksi ja haluaa uutta haastetta, voi sitten harkita uutta pentua. Se onko kyseessä sitten koikkeri, sheltti, vai mahdollisesti joku roturisteytyspentu, on sitten sen ajan murhe.

Tämä oli tällainen liirumlaarum matkakertomus omasta koiran omistamisestani. Aihe on omasta mielestäni ihan kiinnostava, joten jos joku muukin haluaa kirjoittaa omasta kokemuksestaan niin haaste on heitetty.