Kun jokin lähtee menemään pieleen, niin pieleen sitten mennään ja kunnolla. Kun joku elämän osa-alue uhkaa hajota, niin loput seuraavat perässä. Tätä on tullut tänä vuonna todistettua valitettavasti. Ei ole mennyt ihan putkeen ei.
Tietyt jutut elämässä on sen verran tärkeitä, että kun niiden varmuus on epävarmaa, alkaa ajatukset pyöriä suuntaan jos toiseen.
Olen tavallaan aika sanaton tällä hetkellä, vaikka tekisi mieli kirjoittaa vaikka mitä. Mikään ei ole vielä selvää, mutta varoitus on annettu. Ja on varmaan selvää, miten pessimisti tällaisiin asioihin suhtautuu. Kävi miten kävi, niin myös lähtösykäys tietyille ajatuksille on annettu. Kun asioita tarpeeksi kauan pyörittelee päässään, alkaa mielessä pyöriä kaikkea aina eksistentiaaliseen kriisiin liittyviin kysymyksiin asti. Viime päivinä on tullut pohdittua pää puhki ajatuksia, kuten:
- Olenko oikeassa paikassa?
- Nautinko elämästäni?
- Mikä vie minua eteenpäin?
- Miten eläisin elämäni parhaiten?
- Millainen ihminen oikeastaan olen?
- Mistä todellisuudessa nautin?
- Mistä nämä ajatukset johtuu?
- Mitä haluan tehdä elämälläni? Onko tämä sitä mitä haluan oikeasti tehdä?
Olen äärimmäisen kateellinen niille, jotka rakastavat jotain tiettyä asiaa, saavat siitä nautintoa ja ovat onnistuneet tekemään siitä työnsä. En kuitenkaan jaksa uskoa, että olisin ainoa, joka kokee olevansa ennemmän kettu kuin siili. Kun osaamis- ja lahjakkuusprofiili on yksinkertaisen ja selkeän sijaan pyöreä, on usein vaikea suunnistaa oikeisiin suuntiin. Ja toisaalta vaikka suunta olisikin oikeahko, saattaa se aiheuttaa epäilyksiä, kun profiili vetääkin syystä tai toisesta yhtäkkiä toiseen suuntaan. Liian paljon vaihtoehtoja tai, kuten monesti tuntuu, liian vähän.
Viime viikkoina olen ollut aavistuksen alakuloinen eikä se tule helpottamaan vielä muutamaan viikkoon. Hieman kammoksun jo muutenkin syksyä, kun odotan jo tulevaksi kaamosmasennusta. D-vitamiinit, runsas vedenjuominen, pitkät yöunet ja kirkasvalolamppu ovat aseinani jälleen tänä syksynä. Voisinpa minäkin olla niitä ihmisiä, jotka ovat huolettomia, keskittyvät positiivisiin asioihin eivätkä anna vastoinkäymisten heiluttaa. Huolehtiminen, murehtiminen, ajatteleminen ja jatkuva ratkaisujen etsiminen on väsyttävää ja vie voimat. Intiaanikesä ahdistaa ja ärsyttää, mene pois aurinko ja lakkaa ilkkumasta "olkaa kaikki iloisia vielä hetken!!". Tuo meille se ankea syksy, joka on jo ihan nurkan takana.
Tarvitsen elämääni intohimoisia projekteja, joihin panostaa ja jotka vievät ajan ja ajatukset. Projekti on vuosien saatossa ollut milloin opiskelut, uusi työpaikka, uusi parisuhde, koirat... Agility oli pitkään minulle todella tärkeä ja palkitseva projekti. Muut koiraharrastuslajit ei kiinnosta. Vähän kuten eräs kaverini sanoikin, ei esimerkiksi kätensä loukannut tenniksen pelaajakaan vaihda tuosta noin jalkapallon pelaajaksi. Kyllä se on se yksi harrastus mikä sydämen vie, eikä sitä vaihdeta tahtomalla tai päättämällä. Sitten, kun tulee vaihe että projektia ei ole, huomaan vellovani aina samankaltaisissa ajatuksissa ja haaveissa. Sitä olen paljon myös miettinyt, että tarkoittaako se että tarvitsee elämäänsä projekteja sitä, että elämä itsessään olisi jotenkin vajavaista? Että jotain puuttuisi? Enkö minä pelkästään riitä?
Lieneekö tällaiset ajatukset muille tuttuja?
Joskus meitä oli viisi.
Käytiin Lokin kanssa viime viikolla treeneissä tekemässä ehkä joku kuusi toistoa valssiharjoitusta ilman rimoja. Oli kivaa, vaikka tavallaan varovasti jarrut päällä mentiinkin. Mitään välitöntä reaktiota en huomannut. Viimeisinä kolmena päivänä Loki on pariin kertaan nostanut jalkaansa muutaman askeleen verran - minkä jälkeen ei mitään. Tutkin ensimmäisellä kerralla jalan (ja mitään en tietysti taaskaan löytänyt), toisella en jaksanut edes vaivautua.
Jos kerran sekä ortopedi, osteopaatti että hieroja ovat sitä mieltä, ettei siellä mitään enää pitäisi olla, niin olkoon sitten niin. Toki Loki voi kiikuttaa miljoonalle eri tyypille kopeloitavaksi, mutta alan epäillä siitä saatavaa hyötyä. Sen sijaan päätin, että treenataan ja katsotaan mitä tapahtuu. Tänä keskiviikkona sitten uudemman kerran kokeilemaan kepillä jäätä.
Toisinaan elämässä tulee vaihe, jossa seisot kuin aukealla torilla ja pohdit, mihin suuntaan menisit. Toisin sanoen, elämän kirjassa on sivunkääntämisen aika, aika aloittaa uusi luku, joka kuitenkin on jatkoa aikaisempaan. Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos. Itsekin tunnistan näitä vaiheita elämässä ja vaikeita ne ovat kyllä aina. Jotkut tulee omasta aloitteesta ja jotkut väistämättä halusi tai ei. Pitää vaan ottaa kaikki vastaan tuleva mahdollisuuksina ja ajatella että kaikella sillä on loppujen lopuksi joku tarkoitus, mitä ei vaan vielä tiedä.
PoistaTuossa linkkaamassasi tekstissä ketuista ja siileistä on unohtunut semmoinen pointti että joillekkin "ketun virka" on se sopivin. Itselleni siiliytyminen ainakin merkitsisi jämähtämistä, ihan sama vaikka se olisi kuinka upea homma tahansa. Tykkään osata kaikesta vähän jotain ja vaihtaa mielenkiinnon kohdetta kun siltä tuntuu. Siksi koulutus, joka antoi paljon valinnanvaraa uravalinnoille. Siksi työ, missä joka työpäivä on erilainen ja tehtävät vaihtuu (ja josta on mahdollista irrottautua myös ihan muihin hommiin jos siltä tuntuu). Siksi koira, jonka kanssa voi harrastaa melkein mitä vaan. Ei minua haittaa ettei ole sitä yhtä juttua mitä haluan tehdä. Tässä siis vähän lisää pohdittavaa ;)
VastaaPoistaIhan hyvä pointti, itse en sitä ihan noin ajatellut vaan niin, että siili kehittyy koko ajan paremmaksi ja paremmaksi siinä omassa jutussaan ja siten jossain vaiheessa on kaikista paras (jaa mikä tavoitteellisuus). Tai että en ajatellut, että se siili jämähtäisi samaan hommaan vaan koko ajan kehittyisi ja oppisi lisää ja tehtävät vaihtuisi sen myötä.
PoistaKettu taas on vähän kuin ihan ok kaikessa mitä tekee, muttei koskaan erityisen hyvä missään (olipa masentavasti sanottu).
Toisaalta taas joskus se, että osaa eri asioita eri puolilta, voi olla juuri se mitä haetaan. Onhan näitä tosi monia töitä missä juuri tällaista profiilia tarvitaan.
Ajateltavaa riittää näissä kyllä juuri niin paljon kuin on aikaa :)
Mulla on jäänyt ihan hirveen vähän aikaa viime aikoina lukea blogimerkintöjä, nyt vasta kerkesin tämänkin lukea.
VastaaPoistaTämän postauksen teksti on ihan suoraan minun ajatuksista. Jonnekin on kadonnut asiat, mitkä olivat minulle joskus todella tärkeitä. Intohimoisia. Yritän nyt vain ajatella, että ehkä mä löydän sen suunnan elämälleni vielä joku päivä. Pessimistinä en osaa edes kuvitella millaista olisi esimerkiksi työ mihin olisi kauhea intohimo, mistä ylipäätänsä saisi sellaisen olon, että tää on se mun juttu. Toisaalta kauanko siitä pystyisi nauttimaan, mä leipäännyn tosi helposti kaikkeen mitä ikinä teenkään.
Mulle taas toko on se ainoa koiraharrastus, joka sytyttää. Tuntuu että aina on joku asia jarruttamassa siinäkin. Nytkin Elsalla on varvas sökönä ja pitää taukoilla. En tiedä miten kauan. Turhauttaa, kun ei tiedä pääseekö koskaan tavoitteisiin, kun aina tulee jotain pakollisia taukoja eteen.
Miten tämä elämä voiki olla niin vaikeaa. Joskus tekis mieli vain piiloutua peiton alle ja toivoa, että asiat järjestyisi itsestään.
Hui, tulipas masentava kommentti, kun luin uudestaan läpi.:O No eipä tässä, kettuna mäkin täällä tallustan ja salaa haaveilen siilinä olemisesta, vois edes joskus olla oikeasti hyvä (paras) jossain osa-alueella.
PoistaNo, välillä sitä masentaa ei sille voi mitään. Parempi se on kertoa miltä tuntuu kuin yrittää keksiä jotain väenvängällä positiivista :)
PoistaVarmaan jokaiselle tulee se vaihe (tai vaiheita), kun alkaa miettiä että mitä sitä haluaisi tehdä tai miksi ei halua tehdä sitä mitä tekee. Yleensä ehkä vaan juuri olettaa että kyllä elämä eteenpäin rullaa mitä sitä turhia miettimään jos kaikki on niin sanotusti "hyvin".
Jos ne intohimoa tuottavat asiat on kuitenkin yhä tiedossa ja olemassa, niin tilanne on musta paljon parempi kuin jos niitä asioita ei olisi. Vaikea yrittää keksiä jotain kivaa ja ihanaa, jos ei sellaista sisäistä paloa mihinkään ole. Sitten tuntuisi liian hakuammunnalta alkaa testaamaan mikä olisi kivaa. Mulla vaihteee tiheään onko sellaista asiaa vaiko eikö. Ehkä ne ei sitten kuitenkaan niin erityisiä asioita ole, eikai sellaiset oikeat intohimot mihinkään katoaisi?
Koirien kanssa on kyllä niin syvältä, kun tulee loukkaantumisia ja millon mitäkin esteitä. Pitäisi oikeasti olla se vähintään kolme treenikoiraa, niin ei tulisi turhauttavia taukoja. Mä kadehdin niin paljon niitä, joilla koiralla ei koskaan ole mitään tuollaisia ongelmia. On se niin väärin ja epäreilua, mutta pakko yrittää pysyä positiivisena, kun sille ei vaan voi yhtään mitään. Koiraharrastuksen luonne selvästi on sellainen, että välillä pääsee tekemään ja välillä pitkänkin aikaa voi joutua taukoilemaan. Siksi olen huomannut, että on tosi hyvä jos on muutakin tekemistä elämässä koiraharrastusten lisäksi, ettei jää ihan tyhjän päälle (kuten musta tuntui keväällä).
Toivottavasti teillekin koittaa pian paremmat ajat.