Uskon siihen, että joku suunnittelee meidän elämämme itseämme paremmin. Silloin kun jokin menee vahingossa pieleen, minua auttaa ajatella, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi tapahtuu. Itsensä syyllistäminen jälkikäteen on turhaa.
Viikko sitten perjantaina kävi allekirjoittaneelle hassusti.
Mietin pitkään mitä tästä haluan blogiin kirjoittaa, mutta päädyin siihen, että haluan kirjoittaa koko varoittavan esimerkin.
Muistakaa kiltit hyvät ihmiset nuo tavat aina mökkeillessänne. Välttyisi ihmiskunta ehkä useammaltakin vastoinkäymiseltä. Kyllähän minäkin nämä tavat tiesin, mutta niin sitä vain asiat aina välillä unohtuu.
Ei auta itku markkinoilla, tällä kertaa kävi näin. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin. Tästä ikävästä äksidentistä jäi käteen "vain" parin viikon sairasloma ja hetken aikaa kestävä hellboy-mainen ulkonäkö. Jonkun ajan päästä pitäisi sekä sairasloman että punaisen lookin olla vain huono muisto ja kokemus. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä.
Juuri hetki sitten pohdin kaverin kanssa, minkä verran hyvää voi maailma ihmiselle antaa, ennen kuin tulee vastaavasti huonoa niskaan oikein urakalla. Nyt tuli sitten sitä itseään ja rehellisesti sanottuna tämä on ollut elämäni kurjimpia kokemuksia, jos ei kurjin. Muutama ensimmäinen päivä tapahtuneen jälkeen on osittain kadonnut muististani, kai sitä jossain shokissa on ollut. Shokin jälkeen iski tapahtunut päin kasvoja, kun alkoi tajuta sekä sen miten kävi että sen, miten paljon pahemmin olisi voinut käydä. Suurempi säikähdys tulikin oikestaan jälkikäteen siitä miten lähellä käytiin.
Nyt voisin sanoa jo aika hyvin hyväksyneeni tapahtuneen, vaikkakin toipuminen, sekä fyysinen että henkinen, on selvästi vielä vaiheessa. Silti tällä hetkellä päällimmäinen tunne kaikesta tästä on suuri kiitollisuus ja onnellisuus. Kiitollisuus maailmankaikkeudelle siitä, että pysyviä jälkiä ei jää ja onnellisuus siitä kaikesta, mitä hyvää elämässäni tällä hetkellä on. On ihminen vaan tyhmä olento, kun niin usein tajuaa kaiken hyvän vasta sitten, kun sen menettää tai joutuu pelkäämään menettämistä. Ja miksi sitä liian usein pitää itsestäänselvyytenä monia pieniä tai suuriakin hyviä asioita. Tällaisina hetkinä sitä helposti avaa silmät kaikelle rakkaalle, upealle ja hyvälle mitä elämässä on. Sitä ihan pysähtyy monta kertaa päivässä ihmettelemään, miksi ei normaalisti osaa arvostaa näitä asioita joka päivä ja joka minuutti. Sitä pistää asiat uuteen arvojärjestykseen.
Itse usein alan automaattisesti miettiä jotain syvempää tarkoitusta erityisesti elämän isommille sattumuksille, sekä hyville että huonoille. Kun jotain tällaista tapahtuu, miksi niin käy? Se suuri elämän kysymys, mihin niin usein kaivataan vastausta..
- Onko joku jossain sitä mieltä, että minun tulisi muuttaa jotain elämässäni tai kiinnittää eri asioihin huomiota, kuin olen tehnyt?
- Onko joku asia menossa väärään suuntaan ja kaipaisi uudelleen miettimistä?
- Jos on, niin mikä se asia on ja mitä sille pitäisi tehdä?
- Onko kaikki palaset paikallaan, vai loksuuko jossain elämän osiossa epäsopivia palasia, jotka yrittävät saada huomiotani niiden uudelleen asettamiseksi?
- Onko elämä menossa sinne suuntaan, mihin sen haluaisin menevän?
- Onko arvojärjestykset kohdallaan?
- Osaanko ylipäänsä kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota miettien ja pohtien ja olenko tehnyt sitä tarpeeksi?
- Mitä minulle yritetään opettaa?
Tällaiset kokemukset todellakin pysäyttää.
Onni on lähellä olevat ihmiset, jotka pitävät kädestä ja auttavat kukin tavallaan vaikeina hetkinä ♥
Olin juuri ehtinyt lupautua ensi viikon sunnuntaina aktivoitumaan agilitysaralla pitkästä aikaa ja sainkin hetken jännittää miten tuon käy. Näillä näkymin näyttää kuitenkin hyvältä ja uskallan toivoa kokevani sunnuntaina vanhaa kunnon agilitykipinää. Keräsin kuluneella viikolla kunnon angstit ajatuksella "minähän prkl menen sinne tämän paskan jälkeen pitämään kivaa ja näyttämään maailmalle mistä on Taina tehty!!11!". Tuo ajatus yhä pitää.
Loki auttaa - enkä usko että sillä on yhtään mitään sitä vastaan.
