Please don't be angry, just understand that today I tried

Fiona lähti tänään porukoiden luo vaunulle. Toistaiseksi se on poissa puolitoista viikkoa.

Maanantai meni hyvin ja päivän jälkeen lattiat oli kuivat. Varmaan oli toinen niin väsynyt ettei jaksanut nousta edes pissalle. Eilen oli etäpäivä ja koirat pääsi ulos kesken päivän.

Mutta tänään jysähti. Nimittäin maailman kattavin vitutus kotiin tullessa, kun näin kuset taas lattialla. Samantien lähti viestiä äidille, että voiko Fionan hakea vaunulle jo tänään. En vain kestänyt. Pää ei kestänyt. Nykyään n. 3-5 kertaa viikossa kotiin tullessa huomaan pissat lattialla/paperilla. Ja joka kerta keittää kiinni niin, että loppupäivä menee miettiessä mitä ihmettä tuolle pitäisi tehdä ja koirat ärsyttää niin paljon, että tiuskin niille koko loppupäivän enkä halua nähdäkään niitä. Tämä on osasyynä siihen, miksi tällä hetkellä ei kiinnosta tehdä koirien kanssa tasan yhtään mitään. Loki-raukka joutuu sijaiskärsijäksi.

Käytännössä koko kevään sisälle pissaamistahti on ollut tämä. Lokin agilitytauon alkamisen jälkeen huomaan ongelman pahentuneen siinä mielessä, että en enää pääse purkamaan asioita koirien kanssa kivaan juttuun, vaan koiran omistaminen kultimoituu useita kertoja viikossa tuohon kusemiseen. Ehkä Fiona tuossa joutuu myös puolestaan aksatauon sijaiskärsijäksi, koska en kestä sen pissaamista enää yhtä hyvin kuin silloin, kun pääsi raivoamaan aksaradalla aggressiot pois. Ja muutenkin tietysti masentaa, jolloin pienetkin jutut saa ihan uusia mittasuhteita. Mutta toisaalta enhän minä voi vain agilityyn tukeutua, kun tosiaan tulee myös näitä aikoja, jolloin koirista pitäisi saada muutakin iloa. Ja tällä hetkellä en ole rehellisesti sanottuna varma, kumpi tunne seuraa suurempana koiran omistamisesta, ilo vai suru ja turhautuminen tuohon jatkuvaan pissojen siivoamiseen.

Tämä on tottakai aivan äärettömän syvältä ja poden asiasta aivan järkyttävän huonoa omaatuntoa. Rakastan tuota pientä koiraa paljon, mutta samalla tunnen, että näin ei voi jatkua ilman että joudun kohta hakemaan itselleni rauhoittavia tai vaihtoehtoisesti piristäviä.

En tiedä miten, mutta tunnen, että tämän kesän aikana pitää tehdä asian suhteen jotain. Tällä välin ehdin varmasti muuttaa mieltäni miljoona kertaan joka suuntaan, joka kerta kun tulen kusenhajuiseen kotiin ja toisaalta joka kerta kun tuo tulee nappisilmineen viereen istumaan ja tahtoo kainalorapsutuksia.

Niin surkeeta ja epäreilua elämä että en tiedä miten päin olisin. Pitkään mietin kirjoitanko edes tästä blogiin mitään, mutta halusin kuitenkin purkaa fiiliksiä ja osoittaa ettei se koiran omistaminen aina herkkua ole. Kun koiran ottaa niin siihen sitoutuu sen loppuelämäksi, mutta onhan siitä kuitenkin saatava enemmän iloa kuin surua. Fionan kanssa on eletty niin monet ilot ja erityisesti surut, että siihen on vaikea suhtautua kuin tavalliseen koiraan. Kaikki tuntuu jotenkin tuplasti niin hyvältä ja valitettavasti myös pahalta.

Noh, nyt on sitten vuorossa hermolomaa kahdestaan Lokin kanssa ja sen jälkeen ehkä jaksaa taas. Nyt vaan tuntui siltä, että kaikki tämä patoutui ja oli pakko saada hieman helpotusta tähän menoon.

Kivaahan Fionalla tasan varmasti tulee vaunulla olemaan joten siitä en ole surullinen, vaan siitä että miltä sen jälkeen tuntuu.

Olen pohtinut sekä Fionan häkittämistä päivän ajaksi, vesikupin poistamista niinikään päiväksi tai ruoan antamatta jättämistä aamulla. Kaksi ensimmäistä ei tunnu eläinsuojeluksellisesti sallitulta vaihtoehdolta ja kolmatta ei voi tehdä, kun muuten se oksentaa sappihapojaan.

Jos jollain olisi taianomaisia vinkkejä tai neuvoja tilanteeseen, niin enemmän kuin mielelläni kuulisin.