Musta kisakatsomo

Masentaa.

Takana kaksi päivää itsensä kidutusta SM-kisoja livestreamista katsomalla. Ottaa tosi koville. Vaikeampaa kuin viime vuonna, silloin tuntui agilityura olevan vain toivoa täynnä. Nyt on paljon epävarmempaa. Loki toiveikkaana nostelee päätään äänien tahdissa. Minä suren sohvalla sitä, että lieköhän me koskaan päästään tuonne.

Loki heräsi eilen aamupäivällä hätkähtäen lattialta ja linkutti häkkiinsä kolmijalkaisena. Sydän taas pysähtyi. Tutkin jalan välittömästi, parin varpaan kohdalla nyki, mutta ei mitään selkeää reaktiota jalassa eikä selässä. Tutkimisen jälkeen ei taas ontunut. Käytiin pari päivää sitten melkein tunnin lenkki. Liekö oli liikaa jalalle kun perjantaina ja eilen ontunut. Tänään ensimmäistä kertaa koskaan sisällä. Olisiko maannut jalan päällä? Tai hätkähtäen herännyt muusta syystä ja tömäyttänyt jalkansa siinä? Takapakki ei tunnu kivalta ei. Se tietää paluuta puolen tunnin lenkkeihin. Ja väkisin tulee taas mieleen onko venähdys kaikki mitä tuon karvan alla piilee. Ajattelin huomenna laittaa tekstaria Caritalle ja sanoa, että koska seuraavaan hoitokertaan on Caritan 2 viikon loman takia niin kauan, haluaisin tässä välissä varata ajan fyssarille ja kysyä mielipidettä. En jaksa vain odottaa ja katsoa. Tulee pelottavasti mieleen Fionan aikaiset tuskaiset pre-diagnosis fiilikset. Kun ei vaan voi tietää, niin olen tietysti pessimistinen ja pelkään koko ajan pahinta.

Ahdistaa, vituttaa, pelottaa, masentaa.

Se on jännä, miten joku tämmöinen pelkkä harrastus voi saada aikaan näin suuria tunteita. Eihän meillä pentu-Lokin kanssa todellakaan ollut tarkoitus päästä mihinkään SM-kisoihin. Silloin halusin vain kokeilla lajia. Jos olisin halunnut pelata varman päälle agilitya ajatellen, niin olisin ottanut koiran suomalaiselta tutulta kasvattajalta, ennemmin kuin ihan noin sikaa säkissä. Tai sitten vaan sheltin... Mutta ei minun pitänyt näin kovin innostua.

Perhana kun pitää olla näin kilpailunhenkinen ja kunnianhimoinen. Olen yleensä hyvä häviäjä ja tykkään pelata lähes mitä tahansa peliä. Häviäminen ei haittaa, koska aina voi ottaa uuden pelin missä on taas mahdollisuus voittaa. Koiran kanssa harrastaessa on vaan tosi syvältä, jos uutta peliä joutuu odottamaan mahdollisesti vuosikaupalla uuden koiran hankkimiseen asti. Siinä tapauksessa en todellakaan ole hyvä häviäjä.

Ottaa päähän törmätä jatkuvasti johonkin vastoinkäymisiin koirien kanssa. Ensin tuli Fiona, täysi maanantaikappale ja jäi kokonaan sohvalle. Sitten tuli Loki, jonka kanssa on nähty järkyttävät määrät vaivaa että päästäisiin kisaamaan. Varsinaisen kisavalmiuden saavuttamisen pitäisi tietääkseni olla lyhyt aika koiran agilityuralla. Meillä se vei tosi kauan, tietysti ohjaajankin takia. Ja sitten näin lyhyen kisaamisen jälkeen joutuu pitämään taukoa. Loki täyttää kohta 4 vuotta.

On helpompaa ajatella, että menestys on ansaittu sellaisille ihmisille, joilla on itsellänsä ollut vastoinkäymisiä tai jotka ovat harrastaneet lajia ties kuinka monella koiralla. Mutta ärsyttää pitää omaa koiraa tauolla, kun jotkut taas treenaavat ja kisaavat ensimmäisen koiransa kanssa vuosikaupalla ilman minkäänlaisia ongelmia. Se kyrsii ja tuntuu epäreilulta. Erityisesti, jos tuntuu etteivät he edes osaa arvostaa sitä. Katkeroidun. Olen paha ihminen.

Turhauttaa vaan niin paljon aloittaa Tessin kanssa sieltä alkeista. Samalla pelottaa treenata sen kanssa, kun koko ajan saa jännittää sitä että milloin tulee ongelmaa. Minun piti treenata sen kanssa sivussa samalla, kun Loksutin olisi varsinainen kisakoira. Niin paljon nähty vaivaa Lokin kanssa, että haluaisin päästä nauttimaan sen työn hedelmistä. Tulee jopa mieleen, että olisi pitänyt aloittaa kisaaminen aiemmin, olisi ainakin ehtinyt kisata enemmän... Vaikka tietäähän sitä ettei sekään järkevää olisi ollut. Tässä joutuu tavallaan punnitsemaan, että miten kovasti sitä agilityä haluaa harrastaa. Jotta omistaja pääsee kisaamaan vuosittain, vaatii se joko hyvää tuuria tai tosi montaa koiraa.

Kisavalmis lainakoira olisi aika bueno tähän tilanteeseen. Sellainen otetaan innolla vastaan.

Jospa tästä tuskasta saisi kaivettua motivaatiota esiin Tessiä varten. Ja voihan tuo Lokikin tuosta ihan hyvin vielä kentille palata vaikka piankin.

Onneksi SM-kisat on vain kerran vuodessa.