Elämä vie, elämä tuo, ensin kädestä syö, sit sielusta juo

SM-kisaviikonlopun tullessa on taas ollut agility ajatuksissa (Tytille valitusvaroitus, voit lopettaa lukemisen nyt..).

Melkein puolitoista kuukautta viimeisimmistä agilitykilpailuista. On jotenkin kurjaa, että noustiin kolmosiin viimeisimmistä kisoistamme ennen sairaslomaa. Väkisinkin tulen hieman surulliseksi, kun ajattelen miten jumissa Loki on todennäköisesti ollut meidän varmaan kaikilla kakkosten radoilla koko sen parin viikon ajan. Lieköhän siksi juuri saatiin niitä sertejä, jos siltä oli suurin puhti pois. No, shit happens, ei voi mittää.

Aluksi oli vaikeaa sopeutua siihen, ettei pääse aksaamaan. Itse asiassa ei ole ollut edes ikävä treeneihin juuri yhtään, mutta kisoihin kyllä. Tykkäsin kisata. Se harmitti ehdottomasti eniten, että juuri kun ollaan pääsemässä asiaan, joudutaan jättämään homma kesken. Mutta se, ettei treeneihin ole ollut ikävä, kertoo ehkä siitä että tauko oli ihan paikallaankin. Kyllähän meillä aika aktiivinen kisakevät olikin. Saikun alussa jätin tarkoituksella katsomatta ihmisten aksavideoita ja monet agilityaiheiset blogit on jäänyt lukematta. Alkoi masentaa. Omia videoitamme en ole katsonut yhtään. Nyt ihan viime aikoina ei ole enää edes oikeastaan kiinnostanut katsella tai lukea aksa-aiheisia juttuja.

Ei olla jaksettu (lue: minä en ole jaksanut) tehdä käytännössä mitään koirien kanssa tänä aikana. Parit treenit Tessin kanssa oli kivat, mutta nyt senkään juoksut tässä välissä ei ole juuri harmittanut. Sainpahan syyn pitää ainakin oikeasti taukoa. Aksa ei kiinnosta, toko ei kiinnosta, mejääkään ei olla jaksettu edes miettiä, ei se täällä pk-seudulla oikein onnistu kivasti kun kaikki pienenpienet metsäpläntit alle puolen tunnin ajomatkan päässä on niin loppuun käytettyjä. Mätsärit ei kiinnosta kun näyttelyitä ei ole tiedossa kun nekään ei kiinnosta. Temppuja ei olla opeteltu, ei olla lenkkeilty eikä tehty oikeastaan yhtään mitään.

Minulla on siis lähes täydellinen breikki kaikesta koirahommasta. Enkä pode siitä tippaakaan huonoa omaatuntoa.

Jos ei Lokinpoikasia olisi, niin olisi blogissa varmaan aika hiljaista. Näitä valitusvirsiä lukuunottamatta. Koirat on sopeutunut ihan hyvin. Kyllä ne jotain pientä aina päivittäin vaatii ettei ole rasittavia, mutta siihen riittää sillä hetkellä niiden pieni kävelytys tai esimerkiksi siivoaminen, kun saavat seurailla että mitäs toi mamma duunaa. Loki tykkää lisäksi leikkiä naapurikyylää parvekkeella.

Alussa joutui vähän miettimään, että milläs sitä on aikansa täyttänyt ennen agilityä ja kaikkea muuta koiratoimintaa. Olenkin päässyt tekemään enemmän ei-koiramaisia juttuja ja se on ollut ihan kivaa. On alkanut palailla pikkuhiljaa mieleen minkälaista elämä oli ilman koiria. Ei sekään paskempaa. Vaikka en nyt osaisikaan olla ilman vähintään yhtä koiraa, niin on niistä rasitteitakin. Tällä hetkellä tuntuu siltä etten lisää koiria halua moneen moneen vuoteen (sanoo hän, joka Lokin sairasloman alussa olisi ollut valmis ottamaan pennun vaikka samantien).

Tämmöisillä fiiliksillä kun on alunperinkin ja sitten tulee kotiin missä ovelle asti haisee taas vaihteeksi Fionan kuset, niin kyllä pysyy pentukuume kaukana. Tuosta koirasta ei sitten koskaan oikeastikaan tullut sisäsiistiä. Onneksi sisälle pissailu ei sentään päivittäistä ole, mutta sanoisin että työpäivien aikana viikottaista kyllä. Epäilen vahvasti, että fyysinen lantiorakon ongelma ja siksi ei siitä voi Fionaa (eikä minua itseäni) syyttää. Koiraa hankkiessa tuskin osaa valmistautua jatkuvaan sisälle kuseskeluun. Yritin opettaa sitä kissanlaatikolle, mutta se ei ollut oikeastaan edes lähellä onnistumista, joten siirryin takaisin sanomalehteen Fionan pienellä rajatulla alueella. Asian kanssa on oppinut elämään, mutta kyllä se joka kerta vituttaa. Yritän parhaani mukaan hyväksyä ja unohtaa sen ja olla iloinen siitä, että tuo pieni koira on vielä kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti seurassamme.

Kertarysäyksellä käytännössä tyhjentynyt kalenteri kesäkuukausille on alkanut taas täyttyä. On toisaalta kivaa kun aikaa on eikä tarvitse sanoa "en ehi, ku on kisat/näyttely/joku muu random koiratapahtuma". Reilun kuukauden päästä koittava muutto innostaa ja työllistää ja tavaroiden läpikäyminen on hyvässä vauhdissa. Omaan asuntoon ei sitten lähde yhtään mitään turhaa vaan nyt koittaa kunnon karsiminen. Ei jaksa montaakaan asiaa nyt säätää, kun odottaa vaan että pääsee muuttamaan. Ehkä se poistaa agilityintoakin, etten jaksa ajella Tessiä hakemaan nyt pitkää matkaa kun odotan vaan että pääsee muuttamaan siihen naapuriin.

Nyt aksan SM-kisojen alla on alkanut herätä lievä kiinnostus taas lajia kohtaan ja jopa pieni jännitys että mitenköhän tutuilla mahtaa mennä. Mehän ei oltaisi tänä vuonna oltu kisoissa kuitenkaan, joten se ei sinänsä masenna. Suunnataan Lokin kanssa viikonlopuksi Tampereelle Tytin luo visiitille ja lauantaina ja sunnuntaina sitten katsomaan ja jännittämään muiden puolesta.

Caritan kanssa tekstailtiin keskiviikkona ja Carita neuvoi malttamaan lenkkien pituuden lisäämisen kanssa. Tiistaina käytiin melkein tunnin lenkki jo, vaikea malttaa olla pidentämättä. Tänä aamuna Loki muutaman askeleen nosti takajalkaansa. Sydän jätti taas pari lyöntiä välistä ja kirosin jo mielessäni etten varmana lähde katsomaan mitään stnan sm-kisoja, mutta sitten putsasin tassusta kuusenneulasia ja roskia pois ja ajattelin, että ehkäpä kaikki ei aina liitykään the jalkaan vaan voi syy olla ihan noinkin yksinkertainen. Ontuminen jäi taas tällä kertaa siihen.

Nähdäänpä siis sm-skaboissa.