Pentuterapiaa

Kun fiilikset alkaa muistuttaa tätä:

Niin ei ole kuin yksi vaihtoehto elämässä ja se on lähteä Saloon katsomaan päivää vailla 6-viikkoisia RiaLokinpoikasia.

Ajattelin ettei siellä kauaa menisi, mutta olinkin kotona vasta yhdeksän jälkeen.. Ei sieltä vain malta lähteä pois. Istuskelin sohvalla aina joku pennuista sylissä, voi että sitä pentutohinaa ja pennun tuoksua... Ihan kuin vauvalepakot ne tarttuivat rinnuksiin ja kiipesivät pienillä tassukoillaan antamaan pusuja ja syömään korvakoruja. Tietysti hirmuisen tohinan, hännän vispauksen ja kielen lipomisen saattelemana.. Vaikka ei pentukuumetta olekaan tullut missään vaiheessa eikä olisi nyt mitään järkeä pennulle, niin voi että miten hyvä mieli tuleekaan niitä pallotellessa. Ne ovat ehkä kaikista söpöimmässä vaiheessa nyt. Tai viikon päästä. Tai kahden. Tai kolmen, tai neljän, tai tai...

Onneksi en ole ottamassa pentua, sillä en todellakaan osaisi valita näistä. Viimeksi oli eri suosikit kuin nyt.

A tyttö, liekkitukka, vaalea tyttö

Pentueen menijä, leikkii eniten ja juoksee lelu suussa jatkuvasti. Kiinni lahkeessa tai muussa osassa housuja. Leikittiin A-tyttösen kanssa viltillä ja siihen se lopulta pennuista viimeisenä nukahti lelu suussa sopivasti varjooni ettei ollut auringossa. Siirryin hieman ottamaan kuvaa ja pian se jo havahtuikin ja siirtyi nukkumaan jalkojeni alle mytylle, mukavan vilpoisaan. Tällä on muista poikkeavan laatuinen turkki, sileämpi. Ehkä kropaltaan muita pitempi, tai sitten vain turkin aikaansaama illuusio.

B poika, rääkyjä, vaalea poika

Tämä kaveri valloitti sydämen tällä kertaa, oli eri aikaa muista nukkumassa ja hereillä ja touhusi paljon ja seurasi ihmisiä. Veljen kanssa paljon painimassa. Köllittiin tämän kanssa pitkän aikaa sohvalla ja kaveri oli ihan intopiukeena pussailemassa ja kuiskuttelin sen korvaan miten se lähtee kyllä taskussa Espooseen. Kaveri sanoi, että tällä on Lokin silmät.

C poika, seikkailija, tumma poika

Tämä kaiffari oli useaan kertaan roikkumassa kameran johdossa, ehdottomasti paras lelu! Poika on ulkonäöltään ja luonteeltaan minusta Lokimainen. Itsenäisempi ja tutkii omia polkujaan muita enemmän. Turkki on kyllä huomattavasti muhkeampi, saanut sen varmaan Rialta. Kiljui kuin sikaa tapettaisi kun oli ruoka-aika. Sohvahoidossa ei olisi millään malttanut rauhoittua rapsuteltavaksi vaan oli lähtemässä litomaan. Harmi ettei sen mielipidettä kysytty :)

D tyttö, utelias, tumma tyttö

Tämä on näistä kontaktinhaluisin, seuraa ihmisten perässä ja on syliin kömpimässä eniten. Sohvaköllimisestä nautti eniten eikä millään olisi malttanut lopettaa, olisi tahtonut tulla jatkamaan kun oli veljen vuoro. Aika Rian luonteinen varmaan, siskoaan rauhallisempi. Kävi moneen kertaan mylläämässä pedin pehmusteita kunnon ärrimurriäänitehosteilla ja koikkeri-lehti meinasi saada kyytiä.

Kotiin tultua Loki haisteli taas häntä hirmuisesti vispaten ja viikset hulmuten minut läpikotaisin.

Lisää kuvia on täällä. Keskiviikkona niillä on pentutesti, on kyllä mielenkiintoista kuulla onko testaajan arviot mitenkään lähellä omiani. Parin viikon päästä pennut muuttavat uusiin koteihinsa. Ainakin kerran, ehkä kaksikin, käyn niitä vielä katsomassa. Onneksi en ole minä, jonka tarvitsee niistä luopua.. En ehkä tiedä pystyisinkö.

Sääkin oli niin todella kaunis eilen. Kyllä siellä huolet ja murheet unohtuivat toden teolla Salon ihmemaassa.

Please don't be angry, just understand that today I tried

Fiona lähti tänään porukoiden luo vaunulle. Toistaiseksi se on poissa puolitoista viikkoa.

Maanantai meni hyvin ja päivän jälkeen lattiat oli kuivat. Varmaan oli toinen niin väsynyt ettei jaksanut nousta edes pissalle. Eilen oli etäpäivä ja koirat pääsi ulos kesken päivän.

Mutta tänään jysähti. Nimittäin maailman kattavin vitutus kotiin tullessa, kun näin kuset taas lattialla. Samantien lähti viestiä äidille, että voiko Fionan hakea vaunulle jo tänään. En vain kestänyt. Pää ei kestänyt. Nykyään n. 3-5 kertaa viikossa kotiin tullessa huomaan pissat lattialla/paperilla. Ja joka kerta keittää kiinni niin, että loppupäivä menee miettiessä mitä ihmettä tuolle pitäisi tehdä ja koirat ärsyttää niin paljon, että tiuskin niille koko loppupäivän enkä halua nähdäkään niitä. Tämä on osasyynä siihen, miksi tällä hetkellä ei kiinnosta tehdä koirien kanssa tasan yhtään mitään. Loki-raukka joutuu sijaiskärsijäksi.

Käytännössä koko kevään sisälle pissaamistahti on ollut tämä. Lokin agilitytauon alkamisen jälkeen huomaan ongelman pahentuneen siinä mielessä, että en enää pääse purkamaan asioita koirien kanssa kivaan juttuun, vaan koiran omistaminen kultimoituu useita kertoja viikossa tuohon kusemiseen. Ehkä Fiona tuossa joutuu myös puolestaan aksatauon sijaiskärsijäksi, koska en kestä sen pissaamista enää yhtä hyvin kuin silloin, kun pääsi raivoamaan aksaradalla aggressiot pois. Ja muutenkin tietysti masentaa, jolloin pienetkin jutut saa ihan uusia mittasuhteita. Mutta toisaalta enhän minä voi vain agilityyn tukeutua, kun tosiaan tulee myös näitä aikoja, jolloin koirista pitäisi saada muutakin iloa. Ja tällä hetkellä en ole rehellisesti sanottuna varma, kumpi tunne seuraa suurempana koiran omistamisesta, ilo vai suru ja turhautuminen tuohon jatkuvaan pissojen siivoamiseen.

Tämä on tottakai aivan äärettömän syvältä ja poden asiasta aivan järkyttävän huonoa omaatuntoa. Rakastan tuota pientä koiraa paljon, mutta samalla tunnen, että näin ei voi jatkua ilman että joudun kohta hakemaan itselleni rauhoittavia tai vaihtoehtoisesti piristäviä.

En tiedä miten, mutta tunnen, että tämän kesän aikana pitää tehdä asian suhteen jotain. Tällä välin ehdin varmasti muuttaa mieltäni miljoona kertaan joka suuntaan, joka kerta kun tulen kusenhajuiseen kotiin ja toisaalta joka kerta kun tuo tulee nappisilmineen viereen istumaan ja tahtoo kainalorapsutuksia.

Niin surkeeta ja epäreilua elämä että en tiedä miten päin olisin. Pitkään mietin kirjoitanko edes tästä blogiin mitään, mutta halusin kuitenkin purkaa fiiliksiä ja osoittaa ettei se koiran omistaminen aina herkkua ole. Kun koiran ottaa niin siihen sitoutuu sen loppuelämäksi, mutta onhan siitä kuitenkin saatava enemmän iloa kuin surua. Fionan kanssa on eletty niin monet ilot ja erityisesti surut, että siihen on vaikea suhtautua kuin tavalliseen koiraan. Kaikki tuntuu jotenkin tuplasti niin hyvältä ja valitettavasti myös pahalta.

Noh, nyt on sitten vuorossa hermolomaa kahdestaan Lokin kanssa ja sen jälkeen ehkä jaksaa taas. Nyt vaan tuntui siltä, että kaikki tämä patoutui ja oli pakko saada hieman helpotusta tähän menoon.

Kivaahan Fionalla tasan varmasti tulee vaunulla olemaan joten siitä en ole surullinen, vaan siitä että miltä sen jälkeen tuntuu.

Olen pohtinut sekä Fionan häkittämistä päivän ajaksi, vesikupin poistamista niinikään päiväksi tai ruoan antamatta jättämistä aamulla. Kaksi ensimmäistä ei tunnu eläinsuojeluksellisesti sallitulta vaihtoehdolta ja kolmatta ei voi tehdä, kun muuten se oksentaa sappihapojaan.

Jos jollain olisi taianomaisia vinkkejä tai neuvoja tilanteeseen, niin enemmän kuin mielelläni kuulisin.

Oon avoin mielen säästäni, avoimesti sekasin päästäni

Blogin suhteen asenne on ollut oikeastaan aika evvk, niin oman kirjoittamisen kuin muidenkin blogien lukemisien. Aksajutut ei kiinnosta, muutkaan harrastukset ei kiinnosta eikä oikeastaan mikään koiriin liittyvä. Ehkä joskus herään taas tästä fiiliksestä. En jaksa varata Lokillekaan sitä fyssaria/osteopaattia mitä tässä välissä pohdin, kattelee nyt mihin se tässä menee ja parin viikon päästä on joka tapauksessa taas Carita.

Tällä kertaa blogi tarjoilee kolme melko erilaista juhannuskertomusta. Ihan vain, koska ei juuri nyt ole muutakaan tekemistä. Taustamusiikiksi voi laittaa soimaan vaikka juhannuksen teemabiisin oikealta.


Juhannusstories part 1: Tainan juhannus

Keskiviikkona työpaikan tiimi-illassa maisteltiin oluita ja siidereitä. Tämän kertaisen tastingin voitti testin ainoa alkoholiton olut. En väitä, että maistajat olisivat kovin monikaan ollut erityisen kovia oluen ystäviä.

Torstaina ventomobiili pakattiin äärimmilleen ja suunnattiin kohti Himosta. Matka eteni kolmen pysähdyksen taktiikalla. Ensin heivattiin hoitopaikkoihinsa ball and chain (aka Fiona ja Loki) ja kolmas stoppi oli Jämsän Nesteellä, missä vaihdettiin liput rannekkeisiin. Yöpymispaikkana toimi mökki vain noin kilometrin päässä Himoksen festarialueesta. Aika luksusta. Opeteltiin uusia pelejä. Väsymys vei tällä kertaa voiton ja festarialuetta ihastelin vain kilometrin päästä. Stamina olisi voinut olla ihan näkemisen arvoinen.

Perjantaina voitin pokeriturnauksessa ison kasan katkeria poikia. Olin aika ylpeä itsestäni. Ilma oli suhteellisen nättiä, kunnes suuntasin festarialueelle, missä alkoi luonnollisesti sataa. Katsoin jopa esiintyjän kokonaan, liippasi läheltä blogin alkuperäistäkin teemaa. Samalla oli hyvä googlailla millon niitä hieman parempia esiintyjiä olisi nähtävillä. Tämän festarin esiintyjäanti ei ollut ihan sellaista mistä itse eniten nautin, vaikkakin toki ihan viihdyttävää.

Lauantaina sama meno jatkui. Juomat sen verran festarityyliin kalliita, ettei kovin montaa tarvinnut ostaa. Koin festarien ehkä parhaan musiikillisen elämyksen ehtiessäni katsomaan noin 3 minuuttia Apulannan encorea.

Sunnuntaina sitten suunta kotiin samaa reittiä kuin tultiinkin. Väsyneenä ja kokemuksia rikkaampana, teki kyllä näääääääääin hyvää olla ilman koiria pitkästä aikaa. Tarkoitus oli olla puhumatta koirista koko reissun aikana ja hyvin siinä onnistuin, ei montaa ajatusta tullut niille heitettyä. Uusia kavereita, muuta ajateltavaa, niin hauskaa että olen itsekseni repeillyt jutuille vielä tänäänkin. Me likes!

Juhannusstories part 2: Fionan juhannus

Finski vietti juhannuksen Sallan ja Tessin hellässä huomassa. Juhlapaikkana toimi mökki, missä oli myös noin 7 muuta koiraa ja lisäksi tietysti ihmisiä. Fiona oli kuulemma käyttäytynyt oikein kivasti, mitä nyt vähän piti eräälle bortsulle näyttää mistä havannankoira pissii. Se oli kuulemma leikkinytkin muiden kanssa, enimmäkseen toki touhuillut omiaan. Sylissä oli vietetty paljon aikaa. Kaikki mennyt siis oikein hyvin ja leppoisasti.

Juhannusstories part 3: Lokin juhannus

Loksutada lähti juhannuksen viettoon porukoiden luo caravan alueelle vaunuilemaan. Lieköhän tämä ensimmäinen kerta, kun se on hoidossa noin pitkän aikaa (lue: säälittävät neljä päivää). Siitä oli kuoriutunut oikea sylivaavi, nukkui sylissä ja nautti rapsutuksista. Aamulla köllittiin pitkään ja joka päivä pääsi metsän ihmeelliseen maailmaan. Irtokarvaan oli mennyt hermo, joten Loki pääsi tekemään tuttavuutta uuden (ei niin hyvän) ystävänsä harjan kanssa. Grilliruoan jämiä luonnollisesti tuli syötyä enemmän, kuin minun luona tänä vuonna yhteensä. Sekin oli ollut oikein nätisti. Aina jäi vaunuun rauhassa eikä ollut kuin kerran pitänyt vähän älämölöä. Varmasti nautti caravankoiran roolista täysin siemauksin.

Kotiin tultua kaikki kolme ollaan oltu melko kanttuvei, eli todella tehokasta väsyttämistä ja juhannuksen viettoa kaikilla. Suuret kiitokset jälleen koirien hoitopaikoille! :) Kyllä nyt jaksaa taas paremmin puurtaa tätä arkea tuollaisen irtaantumisen jälkeen.

Tämän yksilön vanhuus on jo nyt

Lokin jalkaa valittaessa on kokonaan jäänyt kirjoittelematta miten toisella blogin tähdellä kulkee.

Äitini kirjoitti tänään otsikon lausahduksen Fionasta. Se miten päädyttiin aiheeseen johti juurensa siitä, kun Fionan vointi on mietityttänyt jo jonkun aikaa ja taas sitä on saanut pohtia. Sen voinnista on aika vaikea sanoa suuntaan tai toiseen, koska kaikki on tullut niin pikkuhiljaa. Se mitä ei kuitenkaan voi kieltää on, että Fionan vointi on mennyt jonkun verran takapakkia.

Sehän ei koskaan ole ulkona juurikaan mielellään kävellyt, mutta nyt se on viime aikoina ollut aiempaa selkeämpää. Sitä saa käytännössä aina vetää perässään ja kun pysähdytään, niin se pysähtyy ja jää katsomaan että mennään jo kotiin. Ei se aiemmin ole joka lenkillä käyttäytynyt näin, mutta nykyään sama on ihan joka lenkki. Pitempien lenkkien jälkeen kotiin tultua se on poikki. Se tykkää kyllä sisällä yhä leikkiä aikansa, mutta enimmäkseen se nauttii vain siitä, että saa nukkua, istua rapsutettavana tai syödä. Pätee kyllä ehkä aika moneen muuhunkin koiraan.

Fionan etujalkojen käyryyttä ei voi kiistää eikä sitä, että jo reilu pari vuotta sitten sillä todettiin kalkkeumaa toisessa ranteessa. Onkin ikävää, kun ei voi olla varma onko Fionan liikuntahaluttomuus ihan pelkkää henkistä haluttomuutta, vai onko sillä fyysisiä kipuja. Fiona on syönyt aikanaan kipulääkekuureja, mutta se on alkanut oksentaa kuurien alussa maksan vajaatoimintansa takia. Tramal on ainoa mistä se ei tähän mennessä ole oksentanut, mutta sitä ei ole kiva syöttää yhtään pitempää kuin on pakko, koska sen syöminen on yhtä tuskaa ja Fionan suu on ihan vaahdossa lääkkeen antamisen jälkeen. En tiedä siis miten testaisi onko se kipeä vai ei, koska kipulääkekuurille sitä ei voi testimielessä laittaa.

Fionan hampaiden tilanteesta ei liene tarvitse mainitakaan, sille pitäisi varmaan nyt jo varata aika hampaiden poistoon/puhdistukseen. Vaan jokainen nukutus on nukutus, joten yritän pärjätä nyt putsaamalla hampaita ja katsomalla milloin se alkaa niitä oireilemaan. Sen yksi etuhampaan juuri on varmaan paljastunut ikenen paetessa ylös, kulmahampaihin on kertynyt taas hammaskiveä ja jäljellä olevat takahampaat ovat pahassa kunnossa.

Epäilen maksaongelmankin pahentuneen tässä kevään aikana, koska se on oksennellut tyhjää mahaansa useammin kuin ennen. Sillä on lisäksi ripaskapäiviä enemmän kuin ennen. Saattavat kestää päivän pari ja sitten on taas kuin ei mitään.

Oma ongelmansa on sisälle pissailu. Fiona pidättää 6-8h ongelmitta, mutta näköjään kriittinen väli on tuon 8h jälkeen. Valitettavasti työpäivien pituutta ei voi tästä jatkuvasti lyhentää, vaan työmatkoineen päivä usein venyy. Viimeisen parin viikon aikana olen kotiin tultua ensimmäiseksi siivonnut pissat vähintään joka toinen päivä. Jos unohtaa sen faktan että se ei todellakaan ole herkkua omistajalle, ei se varmasti ole kivaa Fionallekaan, joka ei kuitenkaan sisälle tarpeitaan tee jos on vaihtoehtoja. Epäilen, että vanhemmiten tämä ongelma ei ainakaan tule helpottumaan.

Tänään kesäkuisena keskiviikkona päätinkin lopullisesti siirtää Fionan eläkkeelle 5 vuoden ja 8kk iässä. Mikähän ei varsinaisesti tarkoita yhtään mitään, mutta onpa päätetty.

Olen pohtinut ja miettinyt asioita eri kantilta ja yrittänyt päästä johonkin lopputulokseen ilman onnistumista. Olen miettinyt sitä tarjoanko minä Fionalle tällä hetkellä parhaat puitteet, vai missä sen olisi paras ja helpoin elellä. Sille paras paikka olisi joku, missä se pääsisi ulos vähintään kerran päivän aikana enemmän. Ideaalisesti joku, missä sen ei olisi pakko liikkua yhtään enempää kuin mikä siitä itsestä tuntuisi hyvältä. Olen miettinyt miten pystyisin muuttamaan nykyisiä olosuhteita sellaisiksi, että nämä olisivat mahdollisia. Jälkimmäinen on toki järjestettävissä, ensimmäinen ei niinkään.

Olen miettinyt pärjäisinkö ilman Fionaa, pystyisinkö elämään itseni kanssa jos tällainen taianomainen paikka löytyisi jostain oman kotini ulkopuolelta. Olen miettinyt mihin asti koiran elämässä, erityisesti tällaisen erikoistapauksen elämässä, on järkevää edes miettiä tällaisia asioita ja missä vaiheessa vain todeta, että koiran elämä on liian vaikeaa ja päättää se ennenkuin se menee mahdottomaksi. Tässä tilanteessa ei olla vielä, mutta toivon, että osaan tunnistaa hetken sitten kun sen aika on.

Päätökset on helpompia silloin, jos on mustaa valkoisella koiran voinnista. Fionan suhteen sellaista ei ole. Maksa-arvojen kontrolloimisessa ei mielestäni ole järkeä, ennenkuin oireet on selkeästi siihen viittaavat. Lantiorakko on ja pysyy, sille ei voi mitään. Jalkoihin liittyen pohdin pitäisikö Fiona käyttää osteopaatilla tai itse asiassa enemmänkin varmaan fyssarilla, josko hänellä olisi jotain fiksua sanottavaa Fionan kunnosta. Toinen vaihtoehto olisi kuvauttaa Fionan jalat taas, jotta näkisi onko kalkkeutumisen tilanne edennyt. Mutta en tiedä saisiko siitä tarpeeksi infoa, jotta se olisi kannattavaa. Ehkä hampaiden putsaamisen yhteydessä voisi pyytää kuvaamaan jalat.

Tuon koiraraukan ongelmathan on tiedossa, kysymys on vain siitä miten nopeasti ne pahenevat. Ja miten sen loppuelämä olisi mahdollisimman helppo, onnellinen ja kivuton.

Siinä on kysymys, johon minulla ei tällä hetkellä ole antaa itselleni vastausta.

Musta kisakatsomo

Masentaa.

Takana kaksi päivää itsensä kidutusta SM-kisoja livestreamista katsomalla. Ottaa tosi koville. Vaikeampaa kuin viime vuonna, silloin tuntui agilityura olevan vain toivoa täynnä. Nyt on paljon epävarmempaa. Loki toiveikkaana nostelee päätään äänien tahdissa. Minä suren sohvalla sitä, että lieköhän me koskaan päästään tuonne.

Loki heräsi eilen aamupäivällä hätkähtäen lattialta ja linkutti häkkiinsä kolmijalkaisena. Sydän taas pysähtyi. Tutkin jalan välittömästi, parin varpaan kohdalla nyki, mutta ei mitään selkeää reaktiota jalassa eikä selässä. Tutkimisen jälkeen ei taas ontunut. Käytiin pari päivää sitten melkein tunnin lenkki. Liekö oli liikaa jalalle kun perjantaina ja eilen ontunut. Tänään ensimmäistä kertaa koskaan sisällä. Olisiko maannut jalan päällä? Tai hätkähtäen herännyt muusta syystä ja tömäyttänyt jalkansa siinä? Takapakki ei tunnu kivalta ei. Se tietää paluuta puolen tunnin lenkkeihin. Ja väkisin tulee taas mieleen onko venähdys kaikki mitä tuon karvan alla piilee. Ajattelin huomenna laittaa tekstaria Caritalle ja sanoa, että koska seuraavaan hoitokertaan on Caritan 2 viikon loman takia niin kauan, haluaisin tässä välissä varata ajan fyssarille ja kysyä mielipidettä. En jaksa vain odottaa ja katsoa. Tulee pelottavasti mieleen Fionan aikaiset tuskaiset pre-diagnosis fiilikset. Kun ei vaan voi tietää, niin olen tietysti pessimistinen ja pelkään koko ajan pahinta.

Ahdistaa, vituttaa, pelottaa, masentaa.

Se on jännä, miten joku tämmöinen pelkkä harrastus voi saada aikaan näin suuria tunteita. Eihän meillä pentu-Lokin kanssa todellakaan ollut tarkoitus päästä mihinkään SM-kisoihin. Silloin halusin vain kokeilla lajia. Jos olisin halunnut pelata varman päälle agilitya ajatellen, niin olisin ottanut koiran suomalaiselta tutulta kasvattajalta, ennemmin kuin ihan noin sikaa säkissä. Tai sitten vaan sheltin... Mutta ei minun pitänyt näin kovin innostua.

Perhana kun pitää olla näin kilpailunhenkinen ja kunnianhimoinen. Olen yleensä hyvä häviäjä ja tykkään pelata lähes mitä tahansa peliä. Häviäminen ei haittaa, koska aina voi ottaa uuden pelin missä on taas mahdollisuus voittaa. Koiran kanssa harrastaessa on vaan tosi syvältä, jos uutta peliä joutuu odottamaan mahdollisesti vuosikaupalla uuden koiran hankkimiseen asti. Siinä tapauksessa en todellakaan ole hyvä häviäjä.

Ottaa päähän törmätä jatkuvasti johonkin vastoinkäymisiin koirien kanssa. Ensin tuli Fiona, täysi maanantaikappale ja jäi kokonaan sohvalle. Sitten tuli Loki, jonka kanssa on nähty järkyttävät määrät vaivaa että päästäisiin kisaamaan. Varsinaisen kisavalmiuden saavuttamisen pitäisi tietääkseni olla lyhyt aika koiran agilityuralla. Meillä se vei tosi kauan, tietysti ohjaajankin takia. Ja sitten näin lyhyen kisaamisen jälkeen joutuu pitämään taukoa. Loki täyttää kohta 4 vuotta.

On helpompaa ajatella, että menestys on ansaittu sellaisille ihmisille, joilla on itsellänsä ollut vastoinkäymisiä tai jotka ovat harrastaneet lajia ties kuinka monella koiralla. Mutta ärsyttää pitää omaa koiraa tauolla, kun jotkut taas treenaavat ja kisaavat ensimmäisen koiransa kanssa vuosikaupalla ilman minkäänlaisia ongelmia. Se kyrsii ja tuntuu epäreilulta. Erityisesti, jos tuntuu etteivät he edes osaa arvostaa sitä. Katkeroidun. Olen paha ihminen.

Turhauttaa vaan niin paljon aloittaa Tessin kanssa sieltä alkeista. Samalla pelottaa treenata sen kanssa, kun koko ajan saa jännittää sitä että milloin tulee ongelmaa. Minun piti treenata sen kanssa sivussa samalla, kun Loksutin olisi varsinainen kisakoira. Niin paljon nähty vaivaa Lokin kanssa, että haluaisin päästä nauttimaan sen työn hedelmistä. Tulee jopa mieleen, että olisi pitänyt aloittaa kisaaminen aiemmin, olisi ainakin ehtinyt kisata enemmän... Vaikka tietäähän sitä ettei sekään järkevää olisi ollut. Tässä joutuu tavallaan punnitsemaan, että miten kovasti sitä agilityä haluaa harrastaa. Jotta omistaja pääsee kisaamaan vuosittain, vaatii se joko hyvää tuuria tai tosi montaa koiraa.

Kisavalmis lainakoira olisi aika bueno tähän tilanteeseen. Sellainen otetaan innolla vastaan.

Jospa tästä tuskasta saisi kaivettua motivaatiota esiin Tessiä varten. Ja voihan tuo Lokikin tuosta ihan hyvin vielä kentille palata vaikka piankin.

Onneksi SM-kisat on vain kerran vuodessa.

Elämä vie, elämä tuo, ensin kädestä syö, sit sielusta juo

SM-kisaviikonlopun tullessa on taas ollut agility ajatuksissa (Tytille valitusvaroitus, voit lopettaa lukemisen nyt..).

Melkein puolitoista kuukautta viimeisimmistä agilitykilpailuista. On jotenkin kurjaa, että noustiin kolmosiin viimeisimmistä kisoistamme ennen sairaslomaa. Väkisinkin tulen hieman surulliseksi, kun ajattelen miten jumissa Loki on todennäköisesti ollut meidän varmaan kaikilla kakkosten radoilla koko sen parin viikon ajan. Lieköhän siksi juuri saatiin niitä sertejä, jos siltä oli suurin puhti pois. No, shit happens, ei voi mittää.

Aluksi oli vaikeaa sopeutua siihen, ettei pääse aksaamaan. Itse asiassa ei ole ollut edes ikävä treeneihin juuri yhtään, mutta kisoihin kyllä. Tykkäsin kisata. Se harmitti ehdottomasti eniten, että juuri kun ollaan pääsemässä asiaan, joudutaan jättämään homma kesken. Mutta se, ettei treeneihin ole ollut ikävä, kertoo ehkä siitä että tauko oli ihan paikallaankin. Kyllähän meillä aika aktiivinen kisakevät olikin. Saikun alussa jätin tarkoituksella katsomatta ihmisten aksavideoita ja monet agilityaiheiset blogit on jäänyt lukematta. Alkoi masentaa. Omia videoitamme en ole katsonut yhtään. Nyt ihan viime aikoina ei ole enää edes oikeastaan kiinnostanut katsella tai lukea aksa-aiheisia juttuja.

Ei olla jaksettu (lue: minä en ole jaksanut) tehdä käytännössä mitään koirien kanssa tänä aikana. Parit treenit Tessin kanssa oli kivat, mutta nyt senkään juoksut tässä välissä ei ole juuri harmittanut. Sainpahan syyn pitää ainakin oikeasti taukoa. Aksa ei kiinnosta, toko ei kiinnosta, mejääkään ei olla jaksettu edes miettiä, ei se täällä pk-seudulla oikein onnistu kivasti kun kaikki pienenpienet metsäpläntit alle puolen tunnin ajomatkan päässä on niin loppuun käytettyjä. Mätsärit ei kiinnosta kun näyttelyitä ei ole tiedossa kun nekään ei kiinnosta. Temppuja ei olla opeteltu, ei olla lenkkeilty eikä tehty oikeastaan yhtään mitään.

Minulla on siis lähes täydellinen breikki kaikesta koirahommasta. Enkä pode siitä tippaakaan huonoa omaatuntoa.

Jos ei Lokinpoikasia olisi, niin olisi blogissa varmaan aika hiljaista. Näitä valitusvirsiä lukuunottamatta. Koirat on sopeutunut ihan hyvin. Kyllä ne jotain pientä aina päivittäin vaatii ettei ole rasittavia, mutta siihen riittää sillä hetkellä niiden pieni kävelytys tai esimerkiksi siivoaminen, kun saavat seurailla että mitäs toi mamma duunaa. Loki tykkää lisäksi leikkiä naapurikyylää parvekkeella.

Alussa joutui vähän miettimään, että milläs sitä on aikansa täyttänyt ennen agilityä ja kaikkea muuta koiratoimintaa. Olenkin päässyt tekemään enemmän ei-koiramaisia juttuja ja se on ollut ihan kivaa. On alkanut palailla pikkuhiljaa mieleen minkälaista elämä oli ilman koiria. Ei sekään paskempaa. Vaikka en nyt osaisikaan olla ilman vähintään yhtä koiraa, niin on niistä rasitteitakin. Tällä hetkellä tuntuu siltä etten lisää koiria halua moneen moneen vuoteen (sanoo hän, joka Lokin sairasloman alussa olisi ollut valmis ottamaan pennun vaikka samantien).

Tämmöisillä fiiliksillä kun on alunperinkin ja sitten tulee kotiin missä ovelle asti haisee taas vaihteeksi Fionan kuset, niin kyllä pysyy pentukuume kaukana. Tuosta koirasta ei sitten koskaan oikeastikaan tullut sisäsiistiä. Onneksi sisälle pissailu ei sentään päivittäistä ole, mutta sanoisin että työpäivien aikana viikottaista kyllä. Epäilen vahvasti, että fyysinen lantiorakon ongelma ja siksi ei siitä voi Fionaa (eikä minua itseäni) syyttää. Koiraa hankkiessa tuskin osaa valmistautua jatkuvaan sisälle kuseskeluun. Yritin opettaa sitä kissanlaatikolle, mutta se ei ollut oikeastaan edes lähellä onnistumista, joten siirryin takaisin sanomalehteen Fionan pienellä rajatulla alueella. Asian kanssa on oppinut elämään, mutta kyllä se joka kerta vituttaa. Yritän parhaani mukaan hyväksyä ja unohtaa sen ja olla iloinen siitä, että tuo pieni koira on vielä kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti seurassamme.

Kertarysäyksellä käytännössä tyhjentynyt kalenteri kesäkuukausille on alkanut taas täyttyä. On toisaalta kivaa kun aikaa on eikä tarvitse sanoa "en ehi, ku on kisat/näyttely/joku muu random koiratapahtuma". Reilun kuukauden päästä koittava muutto innostaa ja työllistää ja tavaroiden läpikäyminen on hyvässä vauhdissa. Omaan asuntoon ei sitten lähde yhtään mitään turhaa vaan nyt koittaa kunnon karsiminen. Ei jaksa montaakaan asiaa nyt säätää, kun odottaa vaan että pääsee muuttamaan. Ehkä se poistaa agilityintoakin, etten jaksa ajella Tessiä hakemaan nyt pitkää matkaa kun odotan vaan että pääsee muuttamaan siihen naapuriin.

Nyt aksan SM-kisojen alla on alkanut herätä lievä kiinnostus taas lajia kohtaan ja jopa pieni jännitys että mitenköhän tutuilla mahtaa mennä. Mehän ei oltaisi tänä vuonna oltu kisoissa kuitenkaan, joten se ei sinänsä masenna. Suunnataan Lokin kanssa viikonlopuksi Tampereelle Tytin luo visiitille ja lauantaina ja sunnuntaina sitten katsomaan ja jännittämään muiden puolesta.

Caritan kanssa tekstailtiin keskiviikkona ja Carita neuvoi malttamaan lenkkien pituuden lisäämisen kanssa. Tiistaina käytiin melkein tunnin lenkki jo, vaikea malttaa olla pidentämättä. Tänä aamuna Loki muutaman askeleen nosti takajalkaansa. Sydän jätti taas pari lyöntiä välistä ja kirosin jo mielessäni etten varmana lähde katsomaan mitään stnan sm-kisoja, mutta sitten putsasin tassusta kuusenneulasia ja roskia pois ja ajattelin, että ehkäpä kaikki ei aina liitykään the jalkaan vaan voi syy olla ihan noinkin yksinkertainen. Ontuminen jäi taas tällä kertaa siihen.

Nähdäänpä siis sm-skaboissa.

Lokin diagnoosina venähdys tai selkäjumit

Nyt on käyty sekä uudestaan Caritalla, että ortopedilla Espoon Eläinsairaalassa Jan Räihällä.

Viime keskiviikkona käväistiin ensin osteopaatilla. Tällä kertaa Carita pääsi jo itse selän kimppuun, ei ollut enää "muuria" rangan ympärillä. Pääsi käsittelemään "toimintalinjoja" tms. Selkä oli yhä ikävästi lukossa, oikea puoli pahempi. Pari ikävää jumitusta oli selän molemmin puolin mihin selvästi Loki reagoi. Pahin jumi on kohdassa, mistä lähtee jotain hermoja (tai muita tärkeitä juttuja) oikeaan takajalkaan. Carita piti ontuman kuvauksen perusteella todennäköisenä, että jumi on aiheuttanut ontuman, kun jalan liikelinjat on ollut tukossa ja jalka on ontumahetkellä "krampannut" hetkeksi, kunnes taas lähtenyt liikkeelle. Carita pohti voisiko Loki olla niin toispuoleinen mikä osaltaan selittäisi toispuoleiset jumit, mutta oma syyttävä sormeni osoittaisi kyllä samaa tilannetta mistä haava syntyi.

Uusi aika varattiin heinäkuun alkuun, mutta hän sanoi soittelevansa jos tulee peruutusaikoja sitä ennen. Jatkohoitoa selkä siis tarvitsee yhä varmaan ainakin kerran tai kaksi tälle rupeamalle. Jatkohoitosuunnitelmana tuli lisäksi parin päivän rauhallisen menon jälkeen liikunnan lisääminen, saa myös alkaa päästää vapaaksi. Carita kuitenkin suositteli, ettei silti antaisi Lokin vielä riehua, juosta lelun perässä täysstoppiin tai harrastaisi aksaa. Hän kyseli onko meillä nyt suunnitelmissa jotain (ilmeisestikin aksakisoja), mutta suositteli tauon jatkamista vielä jonkun aikaa. Koska meillä nyt ei tässä mitään hätää mihinkään ole, niin päätin sitten pitää Lokin tauolla vielä kesäkuun.

Carita ihastui Loksuttimeen ja kehui miten kiltti poikaystävä se on. Loki sai namia ja varmasti menee erittäin mielellään ensi kerralla hoidettavaksi. Carita yritti antaa pusuakin Lokille, mutta siitä jätkä perinteiseen tapaansa pakitti ja osoitti, että vain yksi ihminen tässä maailmassa saa antaa sille pusuja päähän. Lokia ei ole selvästikään pentuna tarpeeksi pussailtu, kun nykyään se kokee tällaiset yritykset ahdistavina ja väistää lähes aina. Vain minä saan pussailla sitä miten lystään. (Tai sitten se on vaan perus suomal- eikun hollantilainen mies, ei puhu eikä pussaa.)

Carita suositteli kuitenkin myös tutkimaan tassut ja anturat tarkkaan roskien varalta, joten eilen käytiin sitten varmuuden vuoksi vielä Räihän vastaanotolla Moneen päivään ei oltu taas onnuttu, joten epäilin kyllä, että Caritan diagnoosi voi hyvinkin pitää paikkansa. Räihän vastaanotolla Loki varmaan muisti viimeksi saamansa krapulan ja oli kovin epäileväinen meitä hoitaneisiin lääkäreihin. Hyvin antoi kuitenkin tutkia ja räplätä, mutta mulkoili siihen malliin että mitäs kuvittelet tekeväsi. Lisäksi aina pöydältä maahan päästyään meni jalkojeni taakse raukka turvaan ilkeiltä ronkkijoilta.

Räihä tutki Lokin tarkkaan aina selästä anturoihin saakka. Räpläsi ja kopeloi ja tutki. Paperiin kirjoitettiin sitten:

"Omistaja haluaa, että tutkitaan vaikka parempi. Ei löydöksiä missään."

Tuli hieman vainoharhainen olo, kun tosiaan mistään ei sitten löytynyt yhtään mitään. Mietinkin ajan perumista aiemmin päivällä, mutta sitten ajattelin että satavarmasti se alkaisi ontua heti jos sen peruisin. Yhtä varvasta Loki kerran säpsähti, mutta jatkoräpläyksillä ei mitään reaktiota. Ei mitään tulehtumisen merkkejä, ei mitään huomioita lihaksistossa eikä mitään muutakaan. Sanoi selän kireistä lihaksistakin, että epäilee että koira jännittää niitä vastaanotolla ja osaksi siksi tuntuvat niin kireiltä. Räihä ei nähnyt tarpeelliseksi kuvata varpaita, koska yhtään mikään ei viitannut siihen, että siellä olisi jotain ollut. Sanoi, että jos jalassa joku roska tai muu olisi, niin Loki ontuisi kyllä enemmän.

80e jäi asemalle ja levollinen mieli tuli tilalle.

Jatkohoitona tuli käsky alkaa juosta Lokin kanssa, selkeästi diagnosoi Räihä hetkessä myös rapakuntoisen omistajan :). Tämä käsky otetaankin enemmän tosissani, kun vielä eilen arvelin. Saa kuulemma päästää vapaaksikin, jos haluaa fuskata.. Jos tuo ontuminen tuosta jatkuisi vielä, niin toki sitten pitäisi miettiä jatkotutkimuksia, esimerkiksi selän magneettikuvausta. Mutta piti todennäköisimpänä että oli vain kyse jostain venähdyksestä ja jalan haavan ja osteopaatin kommentit huomioon ottaen pitäisin tätä tai ostopaatin selkätorsiohässäkkäjumituksia aika varmana diagnoosina.

Eli summasummarum, nyt aletaan pidentämään lenkkejä, ollaan tehty jo 45 minuutin mittaisia ja Loki on päässyt menemään välillä vapaanakin. Pikkuhiljaa normielämään ja sen jälkeen kunnon kohotusta ja katsotaan mikä on tilanne ensi kuun alussa. Mietin, että voisi varata jo ajan fyssarillekin, ei siitä haittaa olisi jos hakee vähän neuvoja selän vahvistamiseksi ja toispuoleisuuden poistamiseksi.

Hyvältä kuulostaa siis (kopkop), nyt ei muuta kuin ilmat kiitos hieman viileämmiksi niin pääsee kunnolla lenkkeilemään ja kuntoa kohottamaan.

Cuteness overload

Kävin katsomassa Lokinlapsia lauantaina. Niillä oli ikää 2 viikkoa ja 6 päivää. Puhtaat vaatteet ja kunnon desinfiointi ja eikun matkaan.

Ria päästi minut suoraan pentulaatikolle, ei ollut epäileväinen että olisin jotain pahaa aikonut vauvoille tehdä :)

Pennut on ihanan samankokoisia, reippaanoloisia ja kaikilla oli meno päällä. Niin siis sen 5 minuuttia, kun olivat kerralla hereillä :). Painia yrittivät ja pientä pörinää ja mörinää kuului siellä täällä. Aluksi kun menin paikalle, köörillä oli nälkä ja vinkuminen sen mukainen.

Pennuilla oli tiedossa kynsienleikkuu, joten hyödynsin tilanteeni ja napsin kaikista nassukuvia nätissä auringonvalossa.

Without further ado, Ria and Loki present to you:

A tyttö, liekkitukka, vaalea tyttö

Tällä visiitillä ehkä touhukkain tapaus, jalka vispasi kyljestä kutittaessa ja sisarusten kanssa piti kovasti yrittää painia. Kaikki pennut on ollut tosi tasaisia kooltaan, mutta A tytsy on ollut muita aavistuksen isompi alusta asti. Avasi ensimmäisenä silmät.

B poika, rääkyjä, vaalea poika

Syntyessä pienin, nyt mennyt kahdesta muusta sisaruksesta painon osalta ohi. Aina syömässä ja jos ei pääse niin alkaa rääkyminen. Ison mahan kanssa oli vielä hieman vaikea taapertaa, mutta yritys oli kova. Kasvattajan mukaan pentueen äänekkäin tapaus.

C poika, seikkailija, tumma poika

Toinen "kaksosista". Liikuskellut ainakin aluksi muita enemmän, hyvä että syödä malttoi. Pistänyt eniten hanttiin toimenpiteissä ja osoittanut äänekkäitä vastalauseitaan. Lauantaina tosin nukkui käytännössä läpi koko kynsienleikkuun. Heilutti häntää :)

D tyttö, utelias, tumma tyttö

Toinen "kaksosista". Ensimmäinen pentulaatikosta ulkona hiippailija. Kovin kiinnostunut ulkomaailmasta. Minusta äitinsä näköinen piirto. Heilutti myös häntää ja leikki sisarusten kanssa. Maitobaarilla piti moneen kertaan kelliä maha pystyssä pienet jalat ilmassa vipattaen.

Reilu pari tuntia vierähti Salossa pentujen ja Raijan luona. Oli ihan kuin kesälomamökille olisi mennyt, on tuo Raijan omakotitalo isoine pihoineen vaan aivan ihanteellinen paikka pentujen kasvaa! Aurinko paistoi ja istuskeltiin ulkona ja juteltiin mukavia. Varmasti tulen käymään pentujen luona vielä monen monta kertaa ennen niiden luovutusta. Kiitos Raijalle kestitsemisestä! :)

Lisää kuvia löytyy täältä. Viikon päästä lapset täyttävät 4 viikkoa ja sen jälkeen tuleekin varmasti kuvia tiheämpään, kun vierailijoita riittää ja todennäköisesti myös todistusaineistoa vierailuista saadaan runsaasti.

Videoitakin kuvasin, mutta ne ovat nyt niin tuhottoman pitkiä (tuskin kukaan muu kun pennunottajat jaksaisi katsoa yli 20 minuuttia pentujen hillumista), joten tarkoitus on koostaa niistä lyhyempi versio missä tapahtuukin jotain.