Lost in time I can't count the words

Tiedättekö sen tunteen, kun monesti esimerkiksi olympialaisten aikaan on paljon tekemisissä tietyn asian parissa ja sitten kun olympialaiset loppuvat, jää ikään kuin vähän tyhjän päälle ihmettelemään että mitäs nyt. Aika tavallaan pysähtyy ja alkaa alusta. Selvästi erotettavissa aika ennen tapahtumaa ja tapahtuman jälkeen. Tuon olon aiheuttavat asiat on yleensä tosi kivoja juttuja ja elämä ehdottomasti kaipaa sellaista ajoittaista intensiivistä panostamista tiettyyn hommaan.

Kolmisen kuukautta enemmän tai vähemmän intensiivistä bänditreenausta hyvällä porukalla huipentui viime perjantaina superkivaan keikkaan firman pikkujouluissa. Oli tosi kivaa sekä treeneissä että keikalla, samanlainen euforinen olo kuin monesti agilitytreenien tai kisojen jälkeen. Varmaan vähän vastaava sataprosenttinen antautuminen hetkellisesti sekä fyysisesti että henkisesti, vaikka laulaessa meno onkin tietysti hyvin eri tavalla vauhdikasta. Treenien jälkeinen samanlainen onnellisen tuskanhikinen olo ja kroppa ja pää täynnä mielihyvää. On ollut tosi mielenkiintoista huomata samanlaista hyvän olon tunnetta syntyvän laulamisesta kuin agilityn harrastamisesta. Kaksi suurta intohimon kohdetta.

Lauloin ysäriteemaan sopien pari sen ajan rokkibiisiä sekä yhden No Doubtin poppistelun. Paljon mielekkäämpää kuin lukioikäisenä laulutunneilla, missä laulettiin pääsääntöisesti aarioita... Perjantaina meitä laulajia oli useampia ja vähän siinä stressailtiin teknisiä asioita ja miten suoritus menisi, mutta lopulta todettiin että tärkeämpää kuin lopputulos, on se fiilis ja heittäytyminen ja nauttiminen hommasta! Mentiin lavalle sopien että nyt pidetään hauskaa, ja niin ehdottomasti pidettiin. Kind of reminds me jonkin toisen harrastuksen psyykkisestä valmistautumisesta :). Kaikille tämä ei välttämättä olisi ollut mikään iso juttu ja ehkä tämä hehkutus kuulostaa tyhmältä. Onneksi me olemme kaikki erilaisia.

Vaikka House Band onkin esiintynyt aiemmin lähes jokaisissa kesä- ja pikkujoulujuhlissa, mietittiin myös että ei saa ottaa itsestäänselvyytenä että pääsee uudelleen kokeilemaan, vaan näinä muuttuvina it-markkinoiden aikoina voi hyvin olla, että tämä oli viimeinen kerta tällä kokoonpanolla. Pitääkin arvostaa juuri tuota hetkeä ja olla kiitollinen että sai olla mukana.

Toivon todella, että jokainen pääsisi silloin tällöin kokemaan tällaista fiilistä tekemällä asioita mitä rakastaa. Siitä en osaa sanoa, että jos työkseen tekisi jompaakumpaa, niin saisiko siitä samanlaista fiilistä kuin harrastuspohjalta. Kesällä pelkäsin, että jos agilityura tökkää siihen niin mistä saan hyvää oloa, mutta en pelkää enää. Kyllä niitä muitakin asioita on kun vain uskaltaa heittäytyä ja lähteä mukaan. Vaikka ei kokemusta jostain olisikaan, niin aina pitäisi lähteä kokeilemaan sen verran, että näkee tykkääkö vai ei. Tai oikeastaan sanoisin, että varsinkin jos ei ole jostain kokemusta, sitä pitäisi kokeilla. Itselläni on jonkin verran lauluhistoriaa, mutta ei varsinaisesti tällaisesta että on oikeasti niin onnekas että voi itse lähestulkoon vapaasti valita mitä laulaa ja saa taakseen noin loistavan bändin. Aivan upean lahjakkaita ihmisiä!

Oli kyse sitten uudesta tai ennestään tutusta asiasta, aina se vaatii vähän extraa että uskaltaa lähteä mukaan ja panostaa ja antaa itsestään. Monet palkitsivimmat harrastukset myös ottaa eniten. Lopussa voi kuitenkin tuntua paremmalta kuin olisi voinut kuvitellakaan ja sen mahdollisuus potkii kokeilemaan jatkossa uudestaan.

Menipäs taas vähän turhan fiilistelyksi. Keikan jälkeen oli vapautunut olo ja loput pikkujoulut menikin sitten aika perinteisesti. Yöllä kotiin päästyäni Loki oli onnessaan, kun ulkona oli varmaan 15 senttiä lunta. Viikonloppuun kuului tilanteen nollaamista nukkumalla ties kuinka monet päikkärit, monta jaksoa Fringeä ja parit lumiset lenkit. Eilen purin lisäksi 5 muuttolaatikkoa (kyllä, niitä on vieläkin) ja kuuntelin joululauluja ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Tänään pirteänä töihin hyvin levätyn viikonlopun jälkeen ja tavallaan odotan jo ensi viikonloppua, silloin kun ei ole ohjelmassa oikein mitään. Remppakin vetelee viimeisiään. Nyt on sellainen olo, mitä merkinnän alussa yritin kuvailla, kun tavallaan suuret tapahtumat on ohi ja elämä alkaa palailemaan normaaleihin uomiinsa. Jos tämä elämä nyt koskaan erityisen normaalia on, koko ajan tuntuu olevan jotain poikkeavaa meneillään. Toisaalta vähän haikeaa, mutta toisaalta mielessä on jo kirkkaana miljoona ja yksi uutta asiaa mihin voi panostaa. En selvästikään osaa olla paikallani, mikä kieltämättä kuulostaa aika poikkeukselliselta minulle.

Kohta on vuorossa Nääspeksi, mihin mennään kaverien kanssa katsomaan, kun toiset ihmiset antavat itsestään kaiken ja tekevät sitä mitä rakastavat. Tämän merkinnän aikana tehdyn ajattelutyön ansiosta mielenkiintoni esitystä kohtaan nousi monen monta pykälää.