Espoon koirauimala Sippura

Tiistaina käytiin kokeilemassa pitkästä aikaa koirauimalaa, tällä kertaa Espoon koirauimala Sippuraa, joka sijaitsee Espoonlahdessa. Ajan sai varattua netistä, mikä oli äärimmäisen kätevää tällaiselle kiireiselle puhelimen soittoa välttävälle luuserille enkä usko olevani ainoa. Mukaan Lokin kanssa allasta jakamaan lähtivät vesikoirakaverukset Kiki ja Lili.

Koska tykkään nutista huonoista ajo-ohjeista niin nutistaan nyt tässäkin yhteydessä, että navigaattori väitti olevansa perillä keskellä tietä. Liekö uudet rakennukset ja muut rempat mitä alueella tehdään syö navigaattoreiden aivoja tai sitten en vain osaa. Onneksi Elisa taas pelasti puhelinsoitolla ja ilmoitti että menit muuten sitten ohi... Rakennus on aika piilossa ja voi viedä hetken että sen löytää ainakin pimeällä. Nesteen vieressä ollessaan huoltsikka on hyvä maamerkki. S-Marketille jos päätyy on menty liian pitkälle.

Ns. pukukoppeja oltaisiin toivottu ainakin yhtä lisää. Nyt niitä oli kaksi ja me valloitettiin ne molemmat sisään mennessämme (ei olisi mahtunut kolmea koiraa ja kahta ihmistä samaan koppiin) joten meidän jälkeen tulevat joutuivat viemään kamat meidän kanssa samaan koppiin. Suihkutila oli kolmelle koiralle ihan ok, neljä ei olisi mahtunut. Suihkuja oli kaksi. Paikan pitäjä olisi ehkä voinut ohjeistaa meidän jälkeen tulijoita siten, että he olisivat käyneet pesemässä koirat jo etukäteen, ja odottelemassa jo portin takana altaalle pääsyä, jotta vaihto olisi mennyt sujuvammin. Nyt heidät neuvottiin tulemaan paikalle vasta tasan kun heidän aikansa alkoi, mistä seurasi se että meitä oli pukukopeille ja suihkuun menossa yhtäaikaa sekä me että uudet tulijat. Me sitten odoteltiin altaan puolella että he saivat suihkuteltua ja heiltä meni tehokasta uintiaikaa siihen jonkin verran.

Loki taisi tajuta että ollaan uimalalla kloorin hajusta siirryttyämme uimalaan sisään. Suihku oli hyi yöööök, mutta allasalueelle mentyämme pieni koirapoika ei meinannut pysyä housuissaan. Ensin pientä epäröintiä ja paikkaan tutustumista että mistäs tonne veteen pääseekään, mutta kauaa ei mennyt ennenkuin jätkä tajusi homman nimen ja sen jälkeen sitä ei sitten vedestä pois saanutkaan vapaaehtoisesti koko puoleen tuntiin. Pari kertaa otin sen vähän tauolle, muun ajan se polski aivan onnessaan vedessä. Oma-aloitteisesti se meni kyllä rampille ajoittain hetkeksi hengailemaan ja voimia keräämään, koko leveä ramppi oli siis ehdoton plussa.

Tässä Loki tutustuu uimalan altaaseen. Näkyy myös altaan kokoa.

Vesikoirat noutivat lelua ja riehuivat niiden kanssa, Loki keskittyi vain lähinnä uimiseen. Lelun perässä se kyllä välillä lähti uimaan, mutta jätti matkalle ja harvoin kuskasi uudelleen heitettäväksi. Ainoastaan ihan lopussa siltä sai aika hienoja noutoliikkeitä, ehkä siihenkin saisi opetettua jos tarpeeksi usein kävisi. Lilin lelua Loki nouti pariin kertaan, Kikin lelua yritti, mutta sai semmoisen murinan että jäi ainoaksi kerraksi :). Myös hienot kilpauinnit nähtiin Kikin osalta kun se tajusi, että Loki lähti sen lelun perään :). Tyttöjen lelut kiinnostivat paljon enemmän kuin omat, pitää ottaa itsekin ensi kerralla niitä vinkuvia lateksileluja mukaan.

Suuri plussa tuli uimalalle siitä, että omistaja sai mennä koiran kanssa veteen rampille. Helpottaa varmasti paljon uimaan totuttelevien koirien harjoittelua. Ramppi oli koko altaan levyinen, joten koiran oli helppo tulla pois ja mennä taas veteen kun ei tarvinnut koiraa ohjata rampille tai sen itse siihen tähdätä.

Altaan koko oli oikeastaan juuri passeli kolmelle keskikokoiselle koiralle, ei yhtä suuri kuin Hyvinkäällä mutta vähän suurempi kuin Helsingin koirauimalassa. Itse ajattelin, että oikein sopivan kokoinen siihen, kun joutuu itse hyppäämään koiran perään altaaseen kun se uppoaa kun ei malta lopettaa uimista vaikkei jaksa... Vesi oli lämmintä mikä on varmasti kiva pikkukoirille.

Tosi kivaa oli, vaikkakin kotona sitten kärsittiin seurauksista. Loki oli oikeastaan koko jäähdyttelylenkin tosi perässävedettävä ja syykin selvisi kotona - taisi olla pojalla melkoisen maha täynnä vettä... Loki oli koko illan oikeastaan kovin levoton ja ulkona rampattiin varmaan viisi kertaa. Ensimmäisellä kerralla poikaa kovasti nolotti, kun piti ulos tehdä peräti TYTTÖPISSAT... Yhtä nolo ei ollut edes seuraavalla kerralla, kun ei meinaan ehtinyt sitten kuin eteiseen... Tämä oli vuosikausiin ensimmäinen kerta, kun Loki pissasi sisälle. Ei kun mattopyykille..

Paikka oli jälkiseuraamuksista huolimatta niin miellyttävä ja Lokilla oli niin kivaa, että otettiinkin sitten samalla 5 kerran kortti.  Turha sitä on ajella merta edemmäs kalaan.

Lost in time I can't count the words

Tiedättekö sen tunteen, kun monesti esimerkiksi olympialaisten aikaan on paljon tekemisissä tietyn asian parissa ja sitten kun olympialaiset loppuvat, jää ikään kuin vähän tyhjän päälle ihmettelemään että mitäs nyt. Aika tavallaan pysähtyy ja alkaa alusta. Selvästi erotettavissa aika ennen tapahtumaa ja tapahtuman jälkeen. Tuon olon aiheuttavat asiat on yleensä tosi kivoja juttuja ja elämä ehdottomasti kaipaa sellaista ajoittaista intensiivistä panostamista tiettyyn hommaan.

Kolmisen kuukautta enemmän tai vähemmän intensiivistä bänditreenausta hyvällä porukalla huipentui viime perjantaina superkivaan keikkaan firman pikkujouluissa. Oli tosi kivaa sekä treeneissä että keikalla, samanlainen euforinen olo kuin monesti agilitytreenien tai kisojen jälkeen. Varmaan vähän vastaava sataprosenttinen antautuminen hetkellisesti sekä fyysisesti että henkisesti, vaikka laulaessa meno onkin tietysti hyvin eri tavalla vauhdikasta. Treenien jälkeinen samanlainen onnellisen tuskanhikinen olo ja kroppa ja pää täynnä mielihyvää. On ollut tosi mielenkiintoista huomata samanlaista hyvän olon tunnetta syntyvän laulamisesta kuin agilityn harrastamisesta. Kaksi suurta intohimon kohdetta.

Lauloin ysäriteemaan sopien pari sen ajan rokkibiisiä sekä yhden No Doubtin poppistelun. Paljon mielekkäämpää kuin lukioikäisenä laulutunneilla, missä laulettiin pääsääntöisesti aarioita... Perjantaina meitä laulajia oli useampia ja vähän siinä stressailtiin teknisiä asioita ja miten suoritus menisi, mutta lopulta todettiin että tärkeämpää kuin lopputulos, on se fiilis ja heittäytyminen ja nauttiminen hommasta! Mentiin lavalle sopien että nyt pidetään hauskaa, ja niin ehdottomasti pidettiin. Kind of reminds me jonkin toisen harrastuksen psyykkisestä valmistautumisesta :). Kaikille tämä ei välttämättä olisi ollut mikään iso juttu ja ehkä tämä hehkutus kuulostaa tyhmältä. Onneksi me olemme kaikki erilaisia.

Vaikka House Band onkin esiintynyt aiemmin lähes jokaisissa kesä- ja pikkujoulujuhlissa, mietittiin myös että ei saa ottaa itsestäänselvyytenä että pääsee uudelleen kokeilemaan, vaan näinä muuttuvina it-markkinoiden aikoina voi hyvin olla, että tämä oli viimeinen kerta tällä kokoonpanolla. Pitääkin arvostaa juuri tuota hetkeä ja olla kiitollinen että sai olla mukana.

Toivon todella, että jokainen pääsisi silloin tällöin kokemaan tällaista fiilistä tekemällä asioita mitä rakastaa. Siitä en osaa sanoa, että jos työkseen tekisi jompaakumpaa, niin saisiko siitä samanlaista fiilistä kuin harrastuspohjalta. Kesällä pelkäsin, että jos agilityura tökkää siihen niin mistä saan hyvää oloa, mutta en pelkää enää. Kyllä niitä muitakin asioita on kun vain uskaltaa heittäytyä ja lähteä mukaan. Vaikka ei kokemusta jostain olisikaan, niin aina pitäisi lähteä kokeilemaan sen verran, että näkee tykkääkö vai ei. Tai oikeastaan sanoisin, että varsinkin jos ei ole jostain kokemusta, sitä pitäisi kokeilla. Itselläni on jonkin verran lauluhistoriaa, mutta ei varsinaisesti tällaisesta että on oikeasti niin onnekas että voi itse lähestulkoon vapaasti valita mitä laulaa ja saa taakseen noin loistavan bändin. Aivan upean lahjakkaita ihmisiä!

Oli kyse sitten uudesta tai ennestään tutusta asiasta, aina se vaatii vähän extraa että uskaltaa lähteä mukaan ja panostaa ja antaa itsestään. Monet palkitsivimmat harrastukset myös ottaa eniten. Lopussa voi kuitenkin tuntua paremmalta kuin olisi voinut kuvitellakaan ja sen mahdollisuus potkii kokeilemaan jatkossa uudestaan.

Menipäs taas vähän turhan fiilistelyksi. Keikan jälkeen oli vapautunut olo ja loput pikkujoulut menikin sitten aika perinteisesti. Yöllä kotiin päästyäni Loki oli onnessaan, kun ulkona oli varmaan 15 senttiä lunta. Viikonloppuun kuului tilanteen nollaamista nukkumalla ties kuinka monet päikkärit, monta jaksoa Fringeä ja parit lumiset lenkit. Eilen purin lisäksi 5 muuttolaatikkoa (kyllä, niitä on vieläkin) ja kuuntelin joululauluja ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Tänään pirteänä töihin hyvin levätyn viikonlopun jälkeen ja tavallaan odotan jo ensi viikonloppua, silloin kun ei ole ohjelmassa oikein mitään. Remppakin vetelee viimeisiään. Nyt on sellainen olo, mitä merkinnän alussa yritin kuvailla, kun tavallaan suuret tapahtumat on ohi ja elämä alkaa palailemaan normaaleihin uomiinsa. Jos tämä elämä nyt koskaan erityisen normaalia on, koko ajan tuntuu olevan jotain poikkeavaa meneillään. Toisaalta vähän haikeaa, mutta toisaalta mielessä on jo kirkkaana miljoona ja yksi uutta asiaa mihin voi panostaa. En selvästikään osaa olla paikallani, mikä kieltämättä kuulostaa aika poikkeukselliselta minulle.

Kohta on vuorossa Nääspeksi, mihin mennään kaverien kanssa katsomaan, kun toiset ihmiset antavat itsestään kaiken ja tekevät sitä mitä rakastavat. Tämän merkinnän aikana tehdyn ajattelutyön ansiosta mielenkiintoni esitystä kohtaan nousi monen monta pykälää.

Loki 4 vuotta

Ylimmät kuvat otettu tänä aamuna köllivästä mussukasta, joka täytti kokonaiset 4 vuotta. Strategiset mitat pysyneet samana viime vuodet, eli 40cm ja 9,5kg.

Hyvää syntymäpäivää Loksutin!

Onnittelut myös siskolle ja veljille :)

Vaikka yleensä sanotaankin, että aika juoksee ihan älytöntä vauhtia ja tuntuu kuin pentuaika olisi ollut eilen, mulla on kyllä enemmän semmoinen olo että miten siitä voi olla niin vähän aikaa. Tuntuu kuin ainahan tuo olisi tuossa mukana kulkenut, ei sitä muista aikaa ennen koiria (tällä hetkellä tuntuu etten meinaa muistaa edes aikaa kun oli Fiona, mutta onhan siitäkin jo kuukausikaupalla aikaa).

Lokin myötä olen saanut niin hurjan määrän kavereita ja tuttuja etten meinaa uskoakaan. Silloin muuttui elämä aikalailla kertaheitolla. Huippuväkeä suurin osa koikkeriporukoista. Tämä tarkoittaa myös sitä, että agilityn aloittamisesta "kunnolla" on reilu 3,5 vuotta. "Kunnolla" tarkoittaen tässä yhteydessä säännöllistä treenaamista, ei suinkaan asioiden osaamista :P. Se on todella pitkä aika verrattuna moniin jotka on harrastaneet vasta pari vuotta ja edenneet järkyttävän nopeasti. Minulla tosin varmaan aika surkeat lähtökohdat lajiin, kun mitään urheilua sitä ennen koskaan harrastanut tai mitään koko lajista tiennyt, joten väliäkös tuolla.

Hurjan pitkä matka ollaan edetty sillä saralla sekä minä että Loki, ensimmäinen agility- ja harrastuskoirani. Iso lista on asioita, mitä teen sitten erilailla seuraavan koiran kanssa sekä arjessa että harrastuksissa, mutta erittäin ylpeä olen myös siitä miten hyvin ollaan suurin osa asioista tehty.

Koikkerin sielunelämää on tässä yritetty miettiä ja pohtia viimeiset pari vuotta eikä todellakaan ole vielä selvillä.

Loki on toiminut aivan oivana opettajana sekä koiran omistamisesta, harrastuksista ja koikkerista.

Jatkukoon tämä matka yhdessä vielä monen monta vuotta.

Koikkerien agimestaruuspronssia ja ensimmäinen SM-nolla!

Vautsivau, ihmeitä sittenkin tapahtuu!

Kirkkiksen kisat oli enimmäkseen sellaista sähläystä kuin ajattelinkin, mutta keskimmäinen rata oli suht sujuva ja hieno ja niinpä sitten tehtiinkin siitä meidän kaikkien aikojen ensimmäinen sm-nolla! Sopivasti rata sattui olemaan vielä koikkerien agimestaruusrata, missä saatiin pronssia.

Alussa en tietenkään ajatellut, että siitä nolla tulisi, kun rata vaikutti niin vaikealta ja ikävältä. Hyvätkin koirakot hyllytti. Koikkereilla oli kuitenkin jo useita nollatuloksia plakkarissa joten ei mitään paineita senkään suhteen ollut - palkintopallille oli jo menijöitä.

Kolmanneksi viimeisellä esteellä, hypyllä ennen puomia, ajattelin vain että nyt kunnolla kontakti, ettei Loki pajauttaisi läpi kohti viimeistä suoraan edessä olevaa hyppyä. Vähän siinä varmisteltiin ja hienosti pysähdyttiin ja viimeisen hypyn jälkeen fiilis oli kyllä mahtava! Huippupalkat Lokille ja se tiesi olleensa mahtava ja miten tyytyväinen siihen olin, niin suoraan sydämestä sitä murua kehuin.

Kaverit ja tuttavat tulivat onnittelemaan nollasta ja sanoivat vielä, että sijoituttiin koikkerien mestaruuskisassa kolmanneksi. Minusta silti tuntui että oltiin vähintään voitettu :). Oikea rotumestaruusvoitto meni Jari Laitiselle ja Robille ihan hurjan nopealla radalla ja toiseksi sijoittuivat Sami Oksa ja Lex, jotka ehtivät hengailla kontakteilla sekuntikaupalla. Onnea hurjasti ja Lexille erityisonnittelut sertistä! Koko radan sijoituksissa oltiin 6/44, kolme perroa sinne änki väliin kärkisijoille :).

Robille hävittiin ajassa reilut 3 sekuntia, ei oltaisi sinne ehditty mitenkään vaikka olisin kontaktit läpi juoksuttanut. Rata meni muuten juuri niinkuin suunnittelin, mutta lopussa putken jälkeistä takaaleikkausta nopeampi olisi varmaan ollut valssi mitä mietin myös, mutta rataantutustumisessa luulin etten olisi ehtinyt sinne. Eikä harmittanut kyllä tasan yhtään kun oltiin kuitenkin saatu meidän ensimmäinen kolmosten nolla ja vielä ensimmäisistä kolmosten kisoista!

Mestaruusradan jälkeen oli palkintojenjako ja sinne me käveltiin ties kuinka paljon voittaneiden Jarin ja Samin viereen. Oli aika hienoa! Me pienenpienet aksaajat siellä kolmospallilla edustettiin ^_^.  Kyllä siinä sai ylpeä olla, medikoikkereita oli kuitenkin paikalla 13 kappaletta joista 7 sai tuloksen ja monia sm-tason koirakoita oli mukana. Kyllä tämä oli ehdottomasti meidän tähän astisista suurin saavutus ja vielä yli puolen vuoden kisatauon jälkeen. Kiitos Anne Tryggille kuvasta missä pönötetään kauniina as usual.

Kaikista parasta oli tehdä nolla, kun oli niin paljon ihania ihmisiä mukana kannustamassa ja kisaamassa. Kiitos Suville mukaan lähtemisestä ja kuvaamisesta! Kiitos myös Marille, Idalle ja Annalle kannustamaan tulemisesta ja lokinpoikasten Xeman ja Velmun tuomisesta iskää katsomaan :). Samoin muille kisaamassa tai katsomassa olleille joiden kanssa pääsi hölpöttämään ja tekemään sotasuunnitelmia radalle. Voi kun aina olisi näin paljon tuttuja samoissa kisoissa niin päivät olisivat paljon mukavampia.

Palkintokassissa oli runsaasti Hauhau:n herkkuja kuten luita, nameja ja märkäruokia sekä raatolelu. Kyllä olisi Loki ollut käärmeissään, jos olisin pussin unohtanut hallin laidalle mihin sen valokuvauksen ajaksi laskin ja sitten unohdin astetta pitemmäksi aikaa :)

Vielä paremmalta nolla tuntui, kun ensimmäinen rata oli niin kaamea että oikeasti hieman ihmettelen miten onnistuin petraamaan niin hyvin toiselle radalle. Juuri ennen meidän vuoroa sisäänheittäjä alkoi rupattelemaan että "onpas ihanat mustat korvakarvat, jaa että hännässäkin on mustaa, onpa se nätti" :). Vähän meni pasmat sekaisin, mutta tuskin se tulokseen vaikutti mitenkään sellaista sähellystä se oli. Ensimmäisen radan kakkoshypylle piti tehdä saksalainen missä jäin heti väärälle puolelle. Loki hyllytti 5 estettä myöhemmin hyppäämällä takaakiertohypyn väärinpäin kun en vain syystä x ohjannut ollenkaan. Keppien jälkeen piti tehdä persjättö mutta muistan ajatelleeni vain että "nyt pitäisi tehdä persjättö, ehtisinköhän enää, jättäisiköhän Loki kesken, ehdinköhän, no nyt en varmaan enää ehdi, joo en tee". Koko rata seurasi samallalailla eli aivan onnistunut veto ehdottomasti :). Oli siellä hyvääkin, Loki haki kepit hienosti ja radan takana tehtävä persjättö oli ihan onnistunut kuten myös loppusuoran posotukset. Vaikka rata menikin miten meni, silti olin niin iloinen ihan vain siitä että päästiin maaliin ettei edes harmittanut omat mokat :).

Viimeiselle radalle lähtiessä keskittyminen oli palkintojenjakojen ja kuvauksien jälkeen ihan tipotiessään enkä ehtinyt radan rakentamista seurata juurikaan. Rata vaikutti kuitenkin ihan mentävissä olevalta. Hain Lokin autosta ja se venytteli autuaasti ja ajattelin että sitäpä saattaa jo vähän väsyttää. Innostin sitä ennen meidän rataa ja se alkoikin kovasti haukkumaan. Virhe! Ottaessani sen pannan pois lähtöpaikalla se syöksähti suoraan morjestamaan kentän laidalla ollutta ratatyöntekijää. Palautin sen tietysti lähtöön, en edes tajunnut että siitä olisi pitänyt lähteä heti radalle. Hylkyhän siitä tuli kun Loki oli jo ohittanut ensimmäisen hypyn ja mentiin se sitten uudelleen. Tosi kiva kuitenkin, että saatiin mennä rata alusta eikä tuomari huudellut että kiitos riitti. Oltaisiin me hyllytetty rata muutenkin jo 3 esteellä kun Loki kiipesi A:lle kun olisi pitänyt putkeen mennä :). Lisäksi yksi hyppy myöhemminkin mentiin väärinpäin. Näistä huolimatta rata oli mielestäni ihan onnistunut, kun saatiin vaikein kohta eli saksalaisen kautta kepeille meno onnistumaan.

Keinua ei ollut millään radalla ja hypyt oli kaikilla 40cm, mikä oli ihan kiva kun KKK:n halli oli kuitenkin kylmä. Tuomareina oli kahdella ensimmäisellä Sari Mikkilä ja viimeisellä Heidi Viitaniemi. Kaikki radat oli ihan mentävissä olevia ja jäi fiilis, että kyllä nollatkin ihan mahdollisia on myös kolmosista.

Eniten kisapäivästä jäi tietysti mieleen meidän hieno pronssisuoritus. Isä tuli myöhemmin käymään ja sanoi vaan Lokille että "mitäs maailmanmestari" :D. Meinasin kommentoida että nooooh ei se ehkä ihan sitä tasoa sentään vielä, mutta onhan se eräänlainen mestari ainakin minulle.

Itse ratasuorituksia jos objektiivisesti katsoo, niin kuten eräs kaverikin kommentoi, on siellä nähtävissä sellaista vähän epäröivää ja varovaista menoa, mitä en ole ihan varma oliko keväällä. Varmasti jonkin verran meidän meno on aina toistaiseksi ollut sellaista vähän hakevaa, mutta nyt kyllä enemmän kuin aiemmin. Selittynee varmaan kisarutiinien puutteella ja ehkäpä se meno siitä varmemmaksi muuttuu kun taas muistaa että voi siihen koiraankin luottaa ja posottaa menemään astetta suuremmat lukemat lasissa.

Kotiin tultua tietysti melkein ensimmäisenä koneella avautui sagin kisakalenteri ja kyllä sieltä parit skabat tuli vielä tälle vuodelle bongattua mihin voisi harkita menemistä. Ensi viikonlopun Purinat jätetään vielä välistä, mutta sitten voisi tulla kahden viikon kisaputki vielä ennen joululomaa. Vaikka miten kisakuume nousi taas ja haave ensi kesän isoista kisoista herättelee päätään, niin kyllä minä osaan myös olla äärimmäisen kiitollinen että saatiin kisata nämä kilpailut Lokin kanssa ja nauttia joka hetkestä meni miten meni. Sen verran sitä koiran terveyttä nykyään ehdottomasti arvostaa.

Paikalle tuli tosiaan myös paria päivää vajaa puolivuotiaat lokinpoikaset Xema ja Velmu. Lapsosten lisäksi oli kolmaskin samanikäinen lapsonen paikalla eri pentueesta ja oli poikaset kyllä ihan samasta puusta veistettyjä tähän kolmanteen verrattuna, myös reippaasti pienempiä. Molemmat ovat ylittäneet medirajan, mutta saattanevat jäädä aika pieniksi medeiksi. Flame Sveitsissä kasvanee ehkä n. 40 senttiseksi ja Brando saattaa venyä ainakin lähes maksiksi asti.

Xema on ihan emänsä Rian näköinen, Velmusta en ole ihan varma :D. Lokin silmät sillä varmaan on, mutta muuten en ehkä Lokia niin paljon näe. Isot korvat ja iso tukka näyttäisi molemmille tulevan, ne on ainakin sitten emän puolelta, vaikkakin kyllähän Lokillakin oli paljon tukkaa vielä puolivuotiaana :)

Kumpainenkin oli kuin kotonaan hallilla ja hurjat painit lähes koko ajan päällä kun toisensa näkivät. Tämä toi myös Velmun osalta hieman haastetta yhteiskuvaan, joten tässä molemmista puolivuotiaista erikseen kuvat. Loki pääsi Xemaa moikkaamaan ja selvästi huomasi, että kyseessä on tyttö. Kovin nätisti siinä toisiaan haistelivat isä ja tytär. Velmu oli ihana oma "rakastan ihan kaikkia haluan moikata ihan kaikkia" itsensä ja epäilen että Loki ei olisi sitä niin arvostanut :P. Kumpikin vaikuttaa kyllä aivan ihanalta koikkeripennulta enkä malta odottaa millaisia niitä isompana kasvaa. Muutamia lisäkuvia vielä täällä.

Kiitos Suville vielä myös poikasten leikkien kuvaamisesta kun itse olin Lokia jäähdyttelemässä.

Se oli semmoinen päivä se, johan näitä on kaivattukin!

Kahdet kenraalit

Sillees kävi että ensin sunnuntaina käytiin Lokin ja Tessin kanssa treenaamassa Lotan opissa Riihimäellä AST:n järjestämissä treeneissä. Enhän minä enää tämän taas kerran erittäin kiireisen työviikon ja remppaviikon jälkeen sieltä melkein mitään muista, mutta putkeen Loki ja Tessi ainakin menivät molemmat paljon. Enkä jaksa enää niin paljon perustaa että jaksaisin katsoa 4 minuutin videon läpi, joten feel free to do so jos kiinnostaa. Rataakaan en nyt jaksa tähän laittaa. Loki varmaan liukastui tai jotain kepeillä loppupäässä ja alkoi vauhti vähän hiipua.

Varoitus: Enimmäiset varmaan 2 minuuttia tosiaan mennään sinne putkeen.

Tessille saatiin paljon hyviä alkeisharjoitteluvinkkejä mitä juuri kaipasinkin ja oli hauska nähdä miten hauhauhau-Tepsukan nokka hiljeni kun piti ihan ajatella. Videota kuvattiin tästäkin, mutta ne on vähän levällään eri puhelimissa joten ei jaksa alkaa niitä yhdistellä. Eipä siinä toisaalta muuta mennäkään kuin paria hyppyä ja putkea.

Keskiviikkona käytiin sitten vetäisemässä pienet kenraalit Purinalla. Olin aamupäivän etänä, joten käytiin pitkästä aikaa aamutreeneissä. Oli ihanan sumuista ja päivä lähti kivoilla treeneillä hyvin käyntiin.

Ensin Tessin kanssa Lotalta saatuja läksyjä ja pieni tyttö oli kovin oppivainen ja innokas kuten aina. Lokin kanssa seuraavaksi kahdet kepit hurjalla kehulla ja pallopalkalla, muutamat putket ja jätettiin siihen. Loki seinään kiinni ja Tessi kehiin, kylläpäs huusi poika odotustuskaansa kaikelle kansalle ja Tepsukka säesti.

Oikein mahtavat treenit siis.

Huomenna ikeaa, bauhausia, varmaan vähän remppaa ja pelailemaan työkaverille. Sunnuntaina sitten the kisapäivä. Maanantaina jännitti paljon, varsinkin kun tajusin että me startataan koko medi3 joukon viimeisenä. Kerrassaan mahtavaa. Viikolla kuitenkin työt ja rempat ja bänditreenit vei niin paljon mehuja ettei paljon ehtinyt muuta ajatella. Ehkä ihan hyvä niin.

Palataan astialle sunnuntaina. Happy viikonloppua! Tänne ainakin kelpaa.

Niinu Agility Sport

Lisää halliarvosteluja kun kerran reilu viikko takaperin vauhtiin päästiin :P

Viime viikolla käytiin testaamassa Niinun uusi halli, kun ostettiin oman seuran treenivuoro. Toisin kuin Agilityakatemialla, tänne löysi tosi kätevästi navigaattorilla osoitteella Salmitie 6, Kirkkonummi. Parkkipaikalle vievän portin edessä oli iso kyltti Niinu Agility Sport, joten ajo-ohjeita ei sen kummemmin tarvittu. Hallissa on kaksi kenttää, molempiin on omat ovet, toinen hallin päästä ja toinen sivusta. Molempien vieressä on hyvin parkkipaikkoja, yksi auto tosin kyseli mistä parkkikselle pääsee kun tuli eri suunnasta eikä ollut vielä ohittanut tätä porttia. Halli on aivan Masalan juna-aseman vieressä, joten julkisillakin pääsy onnistuu paremmin kuin hyvin.

Koska halli on tosiaan uusi, oli siellä kuitenkin paikallaoleva väki vähän pihalla ja etsiskeli että mistäs tänne mentiin. Satoi ja oli pimeää, hyvä kun omat seuralaiset tunnisti. Loki taisi heti tietää, että kyseessä on agilityhalli, sen verran kovaa se veti sisällepäin. Päädystä menevälle ovelle ei ollut portaita joten väki joutui vähän pomppimaan.

Lämppämaastot ei niin kaksiset, en ainakaan tällä kerralla löytänyt mitään kivaa paikkaa missä olisi voinut vapaaksi päästää vaan autotien viertä mentiin asfaltilla. Saattaa toki olla että paikalliset tietäisikin paremmat maastot tästä läheltä tai jos vähän kauemmas lähtisi. Valaistus oli mutta heijastinliivi ja vilkkuvalo tarpeen. Otsalamppua ei kuitenkaan tarvinnut.

Hallissa oli hyvä pohja ja esteet. Väliaidat mitkä erottivat kaksi kenttää oli kevyitä ja helpot kantaa blokkaamaan koko väli. Vessaa ei löydetty vaikka luulisi että se siellä jossain takahuoneessa olisi. Hallin ovi avautui itsekseen tuulessa, mutta ehkä ei vain osattu käyttää lukkoa fiksusti. Kentän laidalla oli hyvin tilaa häkeille (valmiina ei ollut häkkiä, mutta on kuulemma tulossa) ja hallissa oli sen verran lämmin, että t-paidalla sai olla ainakin näillä keleillä. Numerolaput oli kevyet paperista ja muovista tehdyt mutta ajoi ihan hyvin tarkoituksensa.

Ainoa selkeä yllättävä negatiivinen asia oli kentän pienuus. Se oli meinaan, noh pieni. Sporttarin pieni puoli on varmaan noin kolmasosan suurempi ja Piskipajankin kentät tuntuvat tähän verrattuna isoilta. Shantin suunnittelema rata ei olisi mitenkään mahtunut siihen joten teimme valmiina olevaa rataa. Toinen kenttä oli todennäköisesti ainakin hieman suurempi, mutta tämän kentän pienuus oli kieltämättä pettymys. Jonkun verran rakennusromua ja tavaraa oli vielä kentän laidalla joten en tiedä tullaanko tätä kenttää vielä hieman suurentamaan reunemmalle, luulisi ainakin että olisi fiksua.

Toinen miinus ainakin tässä vaiheessa puuttuvista rimojen korkeuden mitoista, ei ollut hajuakaan missä oli mini-medi-maksi rajat puhumattakaan senteistä. Jotkut lohkeamat oli ehkä(?) tehty siivekkeisiin merkkaamaan keskimääräisiä korkeuksia, joten käytettiin niitä vaikkei varmoja oltu.

Eli ihan kivanoloinen halli, helppo löytää ja muuten puitteet kuosissa mutta tosiaan kovin suurta rataa ei kannata ainakaan tällä kentällä suunnitella tekevänsä. Pieneen treeniin toki ihan sopiva ja varmasti tullaan jatkossakin ostelemaan tänne treenejä jos sattuu tulemaan myyntiin.

Tässä vielä lumiaräpsy kentästä mistä saa ehkä vähän yleiskuvaa millainen se on. Koko tuskin tästä näkyy.

Itse treenit meni ihan kivasti. Haettiin epäloogisia putkenpäitä, vähän kuin ihmisnuolta tehtiin ja puomia namilätkällä. Oli vaikea ohjata, kun piti liikkua loppujen lopuksi niin vähän itse, olisi riittänyt paljon kauempaakin lähettäminen mutta tietysti piti itse pinkoa liian pitkälle ja lähelle esteitä kun oli olevinaan "kiire". Lopussa yritettiin hienoa sylkkäriä kepeille, juu ei onnistunut ja junnattiin sitä ja Lokilla loppui into ja harmitti ja kepit oli tyhmät. Saatiin me onnistunutkin suoritus mutta harjoitukset vei liikaa toistoja, olisi pitänyt tajuta helpottaa runsaasti aiemmin. Keppien jälkeiselle namilätkälle oli liian suuri veto ja keskeytti aina lopussa. Kepit ei kyllä ole meillä vielä kolmosluokan tasoa, pitäisi joskus keskittyä näihin omissa treeneissä.

Kotiin tultua kävikin sitten näin, eli paikka ensi sunnuntain Suomen Kooikerhondje ry:n agimestiksiin lunastettu! Mestiksiä enemmän jännittää oikeastaan ihan vain kisaamaan palaaminen ja kolmosluokan radat, nämä kun on sarjassaan meille ensimmäiset kolmoset. Tavoitteena radoille pistän että mennään ns. turvallisilla ohjausvaihtoehdoilla että menisi mahdollisimman helposti ja ilman turhia haasteita, pätemisiä tai hienoja ohjausvalintoja mitä "ne muut" ehkäpä tekevät. Lisäksi pitää (yrittää) olla vedättämättä Lokia ja jättämättä sitä suorittamaan esteitä yksin, tätä meille suositeltiin keväällä ja se on jäänyt mieleen. Lisäksi tietysti varmat kontaktit. Mennään tekemään tuttuja juttuja, pitämään kivaa radalla ja viettämään hauska päivä. Toivottavasti mahassa tuntuu tuttu ihana jännitys sekä omista että muiden suorituksista!

On ihan superkivaa, että nämä on juuri rotumestikset, koska paikalle on tulossa tosi kiva määrä tuttuja. Paljon koikkereita, myös muun rotuisia tuttuja ja Lokin puolivuotiaista pennuista Xema ja Velmu ennakkotietojen mukaan tulevat paikalle joten reppuun pitää jättää tilaa myös uudelle Canonille :)

Mahdolliselle agituristille/videokuvaajalle/henkiselle tuelle on autossa tilaa, vink vink Suvi :P

Jerry Ketola

Perjantaina käytiin tosiaan osteopaatti Jerryn vastaanotolla. Jerry oli kovin mukava ja kyseli aluksi paljon Lokin jalkavaivasta. Minä sitten kertoilin sen minkä muistin.

Ensin Lokia vähän tutkailtiin sen seistessä maassa. Mitään selkeää eturauhaseen liittyvää juttua ei Jerry Lokista löytänyt, mutta sen oikean eli onnutun jalan sisäreisi oli selvästi jumissa. Siitä ei ollut varmuutta onko ollut keväästä asti vai tullut vasta viime hoidon jälkeen, mutta paljon toista reittä enemmän se oli jumissa. Jumeja oli myös jonkun verran selässä, mutta näissä ei mitään sen kummempaa ollut huomioitavaa. Reiden jumikin aukeni ja helpotti paljon. Osa hoidosta tehtiin pöydällä missä Loki alistui kohtaloonsa ja makoili kyljellään ihan kivasti. Pari kertaa sätki ylös siihen malliin että jalka oli varmasti kipeä. Lopuksi Jerry nosti Lokin pöydältä alas ja matkalla piti siinä hetken sylissään. Loki lötkötti rentona kuin plötkö ja minä vaan ihmettelin että onkohan Loki kaikkien tuntemattomien sylissä noin rentona.

Jerryn käsittely erosi paljon Carita Reijosen tai Remediumin Marin käsittelystä. Paljon konkreettisempaa ja tavallaan kovakouraisempaa tai ainakin sen näköistä. Enemmänkin selvää hieromista kuin sellaista osteopaattista hivelyä mikä ei näytä ulospäin miltään.

Hoidon jälkeen pari päivää lepoa ja sitten paluu normiarkeen. Suositus oli viedä Loki uudelle käynnille joulukuun alussa tsekkauttamaan reiden tilanne. Sen jälkeen ns. ylläpitohoitoon Jerry suositteli Lokille 3-4 kk käyntiväliä. Lasku tuli sähköpostiin samantien, kätevää.

Jerry sanoi hoitaneensa paljon koikkereita ja Loki edusti kivoimman luonteista sakkia. Kiva kuulla, vaikka vähän skeptisesti suhtaudunkin nykyään näihin koikkerien luonnekuvauksiin hoitotahoilta ja muiltakin, en ole ihan varma miksi. Ehkä samasta syystä olen skeptinen kuin joidenkin yltiöpositiivisten aksakouluttajien "hei te ootte ihan superhyviä, mahtavaa, ihanaa, teistä tulee vähintään maailmanmestareita!!!" hehkutuksiin :D. Positiivinen saa ja pitääkin olla, mutta nykyään arvostan myös sellaista realistista järkevyyttä. Ehkä olen vähän tylsä tai jotain. Aksakouluttajien osalta varmaan liittyy siihenkin, ettei Loki enää tarvitse sellaista hullua kehumista ja muuta pitääkseen motivaatiota yllä vaikka toki se aina suoritusta vauhdittaa ja parantaa. Kuitenkin tarkat ohjeet ja muut on nykyään ehkä tärkeämpiä että itse kehittyisi (no nyt lähti tää Jerry juttu jo ihan lapasesta).

Viikonloppuna pidettiin lenkit lyhyinä ja olin havainnoivanani muutamaan otteeseen jalan nostelua. Toinen oli heti kakkaamisen jälkeen. Ehkäpä hoidolla oli siis vaikutusta tai ainakin jotain se teki, mutta eipä arkuus varmaan ole ihmekään kun kipeää jalkaa noin hierotaan. Jospa kireydet siitä aukesivat myös.

Liekö myös tämä märkyys ja/tai pimeys tehnyt sen, ettei Lokia välttämättä hirveästi huvita ulkoilut. Mikäli mennään treeneihin tai metsään sillä meiningillä, että nyt ollaan ulkona kastumassa oikeissa varusteissa, niin ei Loki välitä sateesta. Kuitenkaan tämä hihnassa pimeällä märällä asfaltilla kävely ei ole sen lempihommaa. Mutta kenes nyt olisi.

Lokin jälkimmäisestä tardakista on nyt sen verran aikaa, että varoajat kohta sopivasti loppuu ja katoava vaikutus alkaa ilmeisestikin häipymään. Haistelu on ihan kuin lisääntynyt. Muuta vaikutusta en oikeastaan tardakeilla huomannutkaan olleen, kuin haistelemisen väheneminen. Muutos oli kuitenkin sen verran miellyttävä normimenoon verraten, että mikäli mitään yhtään sen suuntaista muutosta tulee, että Lokista tulee vähänkään rasittava naistenmies, niin en epäröi varata aikaa kastrointiin. Mitään negatiivista vaikutusta en tardakista ole huomannut ja pentusia on nyt kuitenkin jo neljä maailmalla, joista ehkä joku sukua joskus jatkaa jos terveinä pysyvät. Toistuvat eturauhasvaivat kuitenkaan jalostuksellisestikaan mikään suositeltava juttu. Yksi tulehdus vielä saattaisi mennäkin (muuten hyvällä koiralla), ehkä, mutta jos nyt vielä uusii niin se tarkoittaa sitten hyvällä omallatunnolla että heihei palluraiset. Vaikkakin vaikkei jalostukseen enää käyttäisikään, niin eniten ehkä kiinnostaisi olla kastroimatta ihan jo siksi, että näkisi pysyisikö Loki vielä lisääntymiskykyisenä vanhana vai tuleeko steriiliksi, niinkuin tuntuu olevan ihan liian yleistä koikkereilla.