Tänään voi olla elämäsi viimeinen päivä

Tänään aamulla luin, että eläinlääkäri, eläinten käyttäytymisen tutkija ja positiivisen kouluttamisen asiantuntija Dr. Sophia Yin on kuollut ilmeisestikin kovin yllättäen. Tämä oli kovin surullinen uutinen, itse olen lähes päivittäin lueskellut hänen juttujaan FB:stä ja joko kokenut hurjan määrän ahaa-oivalluksia tai vaihtoehtoisesti myhäillyt että "no niinpä tietysti". Hänen (ja nykyään onneksi myös kovin monen muun) mielestä johtajuus-scheisseen perustuva koirankoulutustapa on menneen talven lumia ja nykyään koulutusmetodit tulisi perustaa todelliseen tutkimustietoon ja sen myötä yksinkertaisestettuna oikean käytöksen palkkaamiseen ja väärän huomioimatta jättämiseen.

Voisin tähän avautua seuraavat seitsemän kappaletta kaiken maailman pevi-ideologeista ja siitä miten ne nostavat verenpainettani ja saavat höyryn nousemaan korvista, mutta en jaksa alkaa siihen nyt.

Koirat menettivät hyvän ystävän.

Usein kun kuulee henkilöiden yllättävistä poismenoista tulee mieleen, että kukaan ei koskaan voi tietää paljonko aikaa on jäljellä. Silloin aina sitä hetken pysähtyy ja miettii, että mitä jos se joskus osuu omalle kohdalle ja kaikki mistä on haaveillut ja unelmoinut jää tekemättä. Kaikki mistä itsellä on visoita ja mielipiteitä, katoavat unholaan. Kaikki ne upeat kokemukset ja palkitsevat tunteet jostain mitä olisi voinut tehdä jää kokematta.

Itselläni monesti on vaikeuksia näiden asioiden kanssa kun tuntuu ettei sitä loppupeleissä kuitenkaan tiedä mitä sitä oikein haluaa. Mutta on minulla myös sellaisia suhteellisen konkreettisia pienemmän tason visioita.

Toista lähdin sattumalta edistämään juuri eilen. Päätin, että mitä tässä odottelemaan, jokainen on itse vastuussa siitä miten päivänsä viettää.

Toinen taas on paljon epämääräisempi, mutta pienin askelin sitäkin mennään ehkä eteenpäin - tai sitten just ei. Painiketta on ainakin klikattu.

Mutta ei, en ole hakemassa opiskelemaan, muuttamassa ulkomaille, hakemassa Big Brotheriin, hankkimassa pentua tai värjäämässä blondiksi (taas). Pieniä juttuja vain.

Tosi paljon minullakin on ollut niitä "sitten joskus ehkä..." ja "olisihan se tosi kiva, mutta..." ajatuksia, mutta viime aikoina olen hoksannut myös sen, että nämä on juuri niitä asioita mitä myöhemmin katuu jos jättää tekemättä. Joku ehkä kenties saattanut jopa aiemmin minullekin tästä sanoa, vaan pitää ne itse hoksata ennen kuin voi uskoa että niin se on.

Vaikka asiat yrittäessä menisi päin ties mitä tai käy ilmi, ettei asia yksinkertaisesti voi onnistua mitenkään, niin ainakin sitä tietää yrittäneensä. Tai jos onnistuu, niin voi olla että toteaa että ei tämä sittenkään ollut se mitä halusin.

Pieni vähän vastaava esimerkki löytyy vaikka remontin tämän hetkisestä vaiheesta, keittiön lattian valitsemisesta. Ihastuin pari viikkoa sitten erääseen todella tummaan ruskeahkoon parkettilattiaan, mutta sitä ei ollut kaupassa kuin pelkästään se esimerkkikappale. Yritin huhuilla feissarissa ja googlailla nettikaupoista ja valmistajalta, mutta mistään en löytänyt samaa tai samanlaista. En osannut kuvitella lattiaan mitään muuta, kun se täydellinen oli jo kerran löytynyt. Jätin asian hautumaan ja tässä välissä oli lähes viikon kestoinen keittiön kaapinovien maalausrupeama (mistä ei muuten turhaan sanota, että ei ole homma sieltä helpoimmasta tai miellyttävimmästä päästä). Kun homma oli valmistunut, uudelleen lattiakaupoille mennessäni löysinkin tuota samaa parkettilattiaa lavallisen Bauhausista. Äkkiä mallikappale mukaan ja kotiin testaamaan. Näillä näkymin kuitenkin vaikuttaa, että päädyn kaikesta huolimatta loppujen lopuksi lähes valkoiseen lattiaan.

Silti olen erittäin tyytyväinen, että löysin tuota alussa haaveilemaani lattiaa jotta sain todeta, että ei se sittenkään ollut se mitä halusin. Ei jäänyt harmittamaan.

Tänään käytiin Lokin kanssa metsikössä kävelyllä ja ihailtiinpa maisemiakin korkealta kukkulalta. Alan pikkuhiljaa arvostaa lähellä olevia ulkoilumaastoja.

† FIN55271/08

Fionan kuolinsyyksi on nyt merkitty Koiranetissä kasvainsairaus, lymfooma ja tarkennuksiin laitoin koko litanian Epiteliotrooppinen lymfooma suun limakalvolla, vesipää, maksan ja vatsan pitkäkestoiset tulehdukset.

Pyysin lopettaneelta eläinlääkäriltä lausunnon lopetukseen johtaneista syistä ja lausunto olikin jo seuraavana päivänä sähköpostissa. Anident on kyllä vaikuttanut yhäkin erittäin ammattitaitoiselta ja fiksulta eläinlääkäriasemalta. Lausunnon saatuaan Tapiola lähetti takaisin hyväksytyn korvauspäätöksen Fionan henkivakuutuksesta. Eipä se koiraa terveenä takaisin tuo, mutta korvaa ainakin jonkin verran hoitoon menneitä kuluja.

Jumituin selailemaan havannankoirien kuolinsyitä. Harmittavan vähän niitä ilmoitettu koiranettiin.

Löysin kuitenkin tämän koiran, jonka tunnistin koska se oli yksi keneltä pohdin pentua Fionaa hankkiessani. Ensimmäinen pentue teetetty koiran ollessa 1v3kk ikäinen, siitä kaksi seuraavaa vuoden välein ja 3v 9kk ikäisenä koira kadonnut kotipihasta ja merkitty kuolleeksi... Voi parkaa.

Koiran kasvattajalla oli silloin kahdet pennut yhtäaikaa ja kummassakaan ei oltu tehty tuolloin virallisia terveystutkimuksia. Kyselin niiden perään ja vastaus oli, että ei niillä mitään ole, kun ei ole oireitakaan. Nyt koira(t) on näköjään tutkittu ja ikäviä ykkösen ja kakkosen polviahan siellä on kun noita yhdistelmiä selailee. Mm. koira joka oli tuossa kyseisessä pentueessa isänä on tehnyt 11 pentuetta ja polvet ovat 1/1. Osa on vielä nartuilla, joilla ei myöskään ole nollan polvia, kahdella peräti kakkosen..

Vaikka Fionan kanssa kävikin vähän kurjasti, olen silti äärimmäisen iloinen, että päädyin ottamaan pennun juuri sieltä mistä otin.

Operaatio tuuri-A

Tänään alkoi Lokilla ja Tessillä A:n juoksukontaktien opetus. En jaksa turhia hifistellä, joten lähdetään vain katsomaan miten askellukset osuu kohdalleen ihan vain normisti. Tulossa siis ehkä enemmänkin äärimmäisen tylsiä juoksu-a videoita mitä kukaan ei jaksa katsoa. Itse olen nyt vasta selannut tuttujen juoksu-a videoita läpi, aiemmin olen vain pyöritellyt silmiäni. Niin ne jutut muuttuu.

Lokilla kasvoi vauhti vähän liikaa kokonaisen litteän A:n kanssa ja alas tultiin tällöin enimmäkseen 1 laukalla. Tavoite olisi 2. Ei tarjonnut kertaakaan pysähtymistä näin matalalla. Palkkasin namilootalla sekä pienen ratapätkän myös pallolla. Tuntui melkein, että teki isomman äkkistopin namilootalle kuin pallolle mikä pomppii.



Tessillä oletin askelluksen menevän paremmin jo ihan pienemmän koon takia ja näin olikin. Tokikaan sillä ei tällä hetkellä ole niin suurta fokusta eteenpäin muutenkaan kuin Lokilla ja sen vauhti on vähän hitaampi. Ihan viimeisellä toistolla sekin tuli 1 loikalla alas (hui), muuten ihan jees.



Tänään illalla Loki suoritti viikottaisen parin askeleen ontumisensa. Sama jalka sama paikka. Olen vähentänyt sen haistelun sallimista ja mennyt enemmän eteenpäin vain. Tänään sitten nuuskutteli enemmän ja loppulenkistä nosti. Ehkä eturauhanen, ehkä joku muu. En vaivaa tällä päätäni vaan katsotaan vaan mitä kontrolli kertoo 6.10.

Kontrollin jälkeen ajattelin varata ajan Ketolan Jerrylle, joka sivuillaan kertoo auttaneensa lukuisia koiria eturauhasvaivoissakin. Käydään nyt hänetkin huvin vuoksi tsekkaamassa.

From tiny acorn mighty oaks grow

Outi ja Olli-koikkeri kävivät voittamassa pronssia agilityn mm-kisoista ja aiheuttivat järkyttävän motivaatioryöpyn tännekin. Radan näkee tästä, on ne vaan aika huimia. Miten jännittävää olikaan seurata livestreamista ja kyllä hymyilytti nähdä, miten onnellisen näköisenä ja hymyillen Outi lähti radalle. Mitään en radasta muista, paitsi sen liikuttavan tunteen kun tajusin että ne teki nollan. Ja sen jälkeen jännitettiin jotkut turhat Trkmanin radat ja muut nevörhöördit ja katsottiin kun pari koirakkoa meni ohi mutta pronssia tuli.

Sen jälkeen Luxemburgissa hirveät kannustushuudot ja musiikit kovalla ja fiilikset katossa ja väki paikan päällä juhlii ja sosiaalinen media juhlii ja koko Suomi juhlii ja meikä pillittää että yääääh hitto mikä suoritus ja saavutus ja upeeta ja mahtavaa. Ehkä se on tarkoituskin näissä menestyvissä huippu-urheilijoissa, motivoida meitä taviksia uskomaan että kaikki on mahdollista kun vaan tarpeeksi uskoo, treenaa ja tekee töitä (ja onnistuu saamaan sellaisen koiran, joka pysyy ehjänä).

Tässä Olli ja pikku-Loki toivottavasti imemässä vaikutteita.

Heidän innoittamanaan lähdin taas täynnä uutta intoa ja tarmoa tekemään treenisuunnitelmia. Ehdin miettiä jo kaikki syksyn, talven ja kevään treenit aina Purinan kausikortista Lotan koulutusten kautta ensi vuoden SM-kisoihin ja TopTeamiin hakemisiin asti. Sitten kuitenkin paiskoin itseni päin seiniä ja pakotin pitämään tuommoiset ajatukset taka-alalla ainakin niin kauan, kunnes Lokin kanssa on treenattu kuukauden verran normalilla teholla ilman ontumisia (kontrolliaika on varattu Talviolle vajaan kuukauden päähän, mitään vaikutusta ei mielestäni ole vielä Tardakilla ollut).

Sen päätettyäni vajosin noin sekunniksi taas rypemään itsesäälissä kuinka elämä on niin saatanan epäreilua, kunnes päätin että helvetti. Minähän kanssa alan sitten treenaamaan tuon sheltin kanssa, ei se vielä kuitenkaan ole liian myöhäistä *lisää kasa motivointia lisääviä kirosanoja tähän*.

Parit treenit ja parit "treenit" on nyt menty, mm. opeteltiin sylkkäriä ja poispäinkäännöstä puilla ja pari päivää sitten Tessillä oli myös ensitreffit keinun kanssa.

En näköjään lainkaan lakkaa ihmettelemästä miten Tessin kanssa asiat menee niin helposti. Siinä kun Lokin kanssa paiskottiin varovarovasti keinun päätä alas kuukausitolkulla kunnon takapakki-etupakki junnaamisella, niin Tessin ensimmäisellä keinun treenisessiolla se hyppäsi jo puolen metrin korkeudessa olevalle keinulle ja painoi sen maahan tuosta noin vaan. Toki ongelmia voi vielä tulla missä vaiheessa vaan, mutta jotenkin minusta tuntuu, että keinusta ei tule Tessin edistymiselle minkäänlaista estettä.

Vaikein osuus siinä on varmasti opettaa Tessi menemään maahan keinun päähän 4on asentoon ja odotella siinä kunnes keinu menee maahan ja koira vapautetaan.

Ja toki pitää muistaa, että Lokin kanssa olen itse opetellut kaiken ensimmäistä kertaa ja lisäksi Lokin kanssa aloitettiin keinun opetus ihan väärin ja se pääsi kertaalleen sitä pelästymään. Joten tässä Tessin tilanteessa otan kyllä itse osan kunniasta ja totean, että ehkä minäkin olen tässä jotain parin viime vuoden aikana oppinut.

Keinu jää Tessillä vielä kuitenkin tauolle, tarkoitus oli vain paukutella sitä ja todeta ettei se ole mikään jännä esine. Puomi on ensin opetuslistalla enkä tahdo näitä kahta kuitenkaan ehdoin tahdoin sotkea.

2x2 kepit on tilattu takaisin kotimatkalle ja sen jälkeen alkaa sitten Tessillä intensiivinen keppitreenausjakso. Jospa nekin menevät nopeammin kuin Lokilla aikoinaan, ei haittaisi yhtään. Sen opin Lokin 2x2 keppitreenistä, että ne kulmat, ohjaukset ja kepeille hakemiset vaikeistakin paikoista ovat oikeastaan koko tämän metodin suola, kun ne voi opettaa niin suuressa määrin niin aikaisessa vaiheessa ja niin vähällä rasituksella koiran kropalle. Luulin tehneeni sen kunnolla Lokin kanssa, mutta kokemus on osoittanut, että Tessin kanssa tulen kyllä keskittymään tähän vaiheeseen ainakin tuplasti paremmin. Kun neljä keppiä menee suorassa, niin siitä siirtyminen 12 keppiin on lastenleikkiä.

Keskiviikkona omat treenit mihin Tessi pääsee mukaan ja sunnuntaina päästään ensimmäistä kertaa Purinalle kokeilemaan, miten koirilta sujuu lähes suorassa olevan A:n juokseminen.

Saa nähdä miten pitkälle tällä kertaa into riittää.

Ei löytynyt pistettä, vaan...

...kaksi tai kolme kertaa normaalia suurempi eturauhanen. Kuvassa ihan lonkkien oikealla puolella näkyvä alue on noin 3,7cm halkaisijaltaan oleva eturauhanen, joka tämänkokoisilla on normaalisti n. 2cm. Kuulemma Lokin eturauhasen kokoisia näkee lähinnä sakemanneilla ja muilla sen kokoisilla roduilla.

Mielenkiinnosta voi verrata tätä selkäkuvaa aiemmin Univetillä otettuun selkäkuvaan, missä eturauhasen alueella ei näy oikein yhtään mitään paitsi valkoista mössöä - mitä oikeastaan on joka paikassa kuvassa. En väitä tai sano, että tuo aiempi olisi ollut huono (ehkä siinä oli asetukset tarkoituksella jotenkin erilailla, kuvattiin eri juttua tms), mutta kyllähän tuo Talvion kuvaama on monta kertaa tarkempi. Talvio innostuikin kovasti kehuskelemaan miten hänen röntgenlaitteensa on Suomen paras, vastaava löytyy ilmeisestikin vain Meilahden sairaalasta. Oli vähän hauskaa kuunnella hänen hehkutusta laitteen spekseistä, kyllä minäkin tuollaisella lesoilisin ;)

Talvion vastaanotto oli melko pieni, vaikeasti ajettavassa paikassa, mutta lääkäri itse hoitajineen oli erittäin miellyttävä.

Aluksi käytiin ulkona katsomassa liikkeet. Ravautin Lokia hitaampaa ja nopeampaa ympäri ämpäri. Loki meinasi joka käännöksessä nostaa koipea naapurin puskiin. Kun lopetettiin, niin lääkäri ja hoitaja vähän naureskelivat vaan että "taitaa se henkiin jäädä...". Kovin huumorintajuista sakkia, no ainakin tunnelma keveni :P

Sisällä sitten pöydälle kopeloitavaksi. Tassua ei aristanut ei sitten millään. Talvio kokeili selkää, mistä pientä aristusta, ja sen jälkeen mahasta eturauhasen huudeilta ja selvä aristus ja Loki kääntyi heti kohti että sattuu. Tämän jälkeen Talvio sanoikin sitten jo että onko ok jos röntgenkuvataan eturauhanen ja ultrataan myös. Sanoin että tokkiinsa tokkiinsa.

Taju pois ja röntgeniin, mistä heti sanoikin että onpas se "huge". Varmistus ultralla. Hoitaja ultrasi Lokia sillä välin, kun minä opetin Talviota lähettämään magneettikuvia Dropboxilla :) ja hoitaja vaan huuteli sieltä takahuoneesta, että "en mä löydä sitä eturauhasta ollenkaan". Syy tähän olikin se, että mokoma oli niin iso, ettei mahtunut edes näytölle. Talvion tarttuessa ultraan löytyi sitten eturauhanenkin ja sitä ihasteltiin siinä aikamme. Kuhisi kuin muurahaispesässä. Mitään patologisia muutoksia eturauhasessa ei näkynyt, eli ei kasvaimia, kystia tai muutakaan, diagnoosi oli siis eturauhastulehdus.

Diagnoosi oli Talvion mukaan täysin selvä, laajentunut eturauhanen aiheutti kipuja koko selkään mikä jumitti paikat niin pahasti, että hermot sitten nykivät jalkaan asti aiheuttaen ontumista. Katsottiin myös nieluun, missä tulehtuneet nielurisat osoittivat reaktiota jatkuvaan pissan lutkuttamiseen mikä vahvisti diagnoosia.

Kuvattiin pyynnöstäni myös varpaat ja syynättiin niitä paljon, mutta ei yhäkään löytynyt varpaista yhtään mitään.

Talvio sanoi, että Lokin selkä, varpaat, liikkeet ja kaikki muukin kunto oli ihan priimaa.

Hoidoksi Loki sai Tardak hormonipiikin, jonkun lihaslääkepiikin, tulehduskipulääkettä sekä Rimadyl kuurin.

Sitä en tajunnut kysyä, että pitäisikö eturauhasta kontrolloida tyyliin kuukauden päästä tai että mistä tiedän, auttaako tardak tuohon ylikierroksilla käyvään eturauhaseen. Ehkä pitää kysäistä. Sitä Talvio sanoi, että ensimmäinen hormonipiikki ei aina auta vaan aika monesti tarvitaan toinen. Jos ongelma jatkuu tai uusiutuu jatkuvasti, niin sitten pitää miettiä tietysti kastrointia.

Ihmetyttää ja ärsyttää, että käytiin kahdella eläinlääkärillä, kahdella ortopedilla, osteopaatilla ja hierojalla ja kukaan heistä ei keksinyt eturauhasvaivoja. Minä tätä ehdottelin ainakin kaksi kertaa eläinlääkärillä ja ortopedilla, mutta ei ottanut tuulta alleen. Kai siinä sitten muut vaihtoehdot oli niin paljon "todennäköisempiä". Ihan niinkuin eräs kommentoija jo ehdottikin... :). (kommentteihin vastaaminen laahaa pahasti perässä, mutta luettu kyllä on jokainen!). Toki tämä on nyt taas diagnoosi numero miljoona, eli teoriassa eihän tämäkään sataprosenttisen varma ole, mutta kohtahan sen näkee miten Lokin käyttäytyminen muuttuu ja jääkö ontuminen tämän hoidon jälkeen pois.

Sitä Talvio muuten sanoi myös, että tällaisessa tulehdustilassa hieronta ja kaikenlainen muu manipulointi kuten osteopatia tekevät oikeastaan ainoastaan hallaa. Eräs kommentoi johonkin, että eikö Lokilla tulehdus näkynyt tulehdusarvoissa, mutta muistaakseni Lokilta ei tosiaan ole edes otettu veriarvoja tämän episodin tiimoilta kertaakaan! Että sitä on ihminen tyhmä.

Lisäksi hoito-ohje oli "kovaa ajoa", eli käsky takaisin kentälle, mistä minä tietysti tykkäsin kovasti. Jos kerran Loki on Talvion mukaan muuten ihan kunnossa, osteopaatti ja hieroja olivat molemmat sitä mieltä, että seuraavaan hoitoon voi olla se kuukaudenkin tauko eli mitään erityisen pahoja ongelmia ei ole, niin mikäs siinä sitten treenatessa.

Tätä noudatettiinkin sitten tänään, kun agikärpäsen puraistessa käytiin pitkästä aikaa Lokin ja Tessin molempien kanssa kentällä. Lokin kanssa tehtiin kaikki esteet läpi ja kevyttä ympyrää, se meni kuin vanha tekijä. Tessin kanssa otettiin taas suoraan menemistä ja lisäksi puomia, missä se alun ongelmien jälkeen siedättyi kestämään hienosti ohjaajan liikettä kun apupalkkaaja samalla palkkasi kontaktipinnalle. Kovin osaamaton se kyllä vieläkin on (onkos tuo ihmekään näillä kentällä käymiskerroilla), ei sitä edes ajattele miten paljon se tarvitsisi vieläkin ihan alkeisopetusta. Sisko pyrkii Tessin kanssa alkeiskurssille syksyksi, se olisi kyllä Tessille ihan oikea paikka missä varmasti saisi paljon todella hyödyllistä yhden tai kahden esteen hakemistreeniä.

Seuraava operaziooni onkin molemmilla sitten juoksu A:n opettaminen. Siinä sitä onkin sitten hommaa pariksi kuukaudeksi ja sen ajankohtaa olen paljon miettinyt, samaan aikaan kun ei sitten tietysti kisatakaan. Tarvitsisi semmoisen kuukauden parin ajan käydä kentällä/hallilla pari kertaa viikossa tekemässä pieniä A harjoituksia. Olisin halunnut parit kolmosten kisat tässä fiilistellä vielä ennen aloittamista, mutta sinne menee kuitenkin tässä agiltyyn palauttaessa ja dopingaikoja odotellessa vähintään kuukausi ja toisaalta taas juoksu A on oikein sopivaa treeniä tässä palauttamisvaiheessa. Lisäksi koikkerien agimestaruus kisataan mahdollisesti marraskuussa, siihen mennessä olisi tosi kiva olla valmis juoksu A. Mutta voi olla että liian kiire tulee silti.

Etsin, mutta haluanko tietää?

Toisin kuin aiemmassa merkinnässä kerroin, aloin kuitenkin taas kiinnostumaan tuon ontumisen aiheuttajasta. On todella vaikea hyväksyä sitä asiaa, että olen jo toisen koiran kanssa tässä tilanteessa, että joudun kiertämään ympäri eläinlääkäriasemia syytämässä rahaa toivossani saada vastineeksi kerrankin jotain vastauksia ja aina tuloksetta. Tässä tilanteessa terve koira ylipäänsä tuntuu niin etäiseltä ajatukselta, että pohdin jo ihan vaan sitä miksi omilla koirillani ei näköjään vaan voi olla sairauksia, jotka diagnosoitaisiin edes sillä viidennellä eläinlääkärivisiitillä? Se mikä ongelma loppupeleissä on on aivan toissijaista verrattuna tähän, että joutuu arpomaan ja lottoamaan että mitä sitä oikein tutkisi ja mihin veisi.

Toissapäivänä seurakaverin koiran varpaan murtumisen aiheuttamat röntgenkuvat pisti taas liikkeelle halun selvittää että mitäs jos vika onkin tuolla varpaissa. Loki on neljänä viime päivänä kolme kertaa nostellut jalkaansa 5-10 askeleen verran. Hetken kuluttua olin jo varannut ajan Univetiin ortopedille tarkoituksena kuvata varpaat ja anturat.

Olin nähnyt Katiskassa aiemmin röntgenkuvan yhdestä anturasta, missä näkyi erittäin suurena koko antura ja sen keskellä yksi piste, joka oli ontumisen aiheuttaja hiekanjyvä. Oletin saamani tällaisia kuvia, mutta kävikin ilmi, että vain yksi eläinlääkäriasema Suomessa kykenee ottamaan noin tarkkoja kuvia.

Meidän ottamat kuvat eilen, kun Loki taas kerran ensin kopeloitiin epämiellyttävästi läpi ja sen jälkeen pistettiin uneen, näyttivät tältä kuin alla. Joo, näkeehän noista toki ettei mitään selkeitä murtumia tai muita ole, mutta eivät ne tarkkuudeltaan ole lähelläkään sitä tasoa mitä tarvittaisiin, kun halutaan nähdä onko anturassa esimerkiksi pieni hiekanjyvä tai muu roska.

Ortopedi katsoi kuvia pitkään ja hartaasti ja yritti löytää sieltä jotain. Jos kovin vaaleanpunaisten lasien läpi katsoi, niin siellä saattoi olla ehkä, jotain tosi pientä, tai sit just ei. Merkitsin nämä kohdat punaisilla laatikoilla kuviin. Vasemmassa kuvassa on ehkä nähtävissä pieni vaaleampi alue nuolen osoittaman kohdan tienoilla. Oikeassa kuvassa on havaittavissa suunnilleen samassa kohdassa joku osio, mihin jos oikein haluaa nähdä, niin voisi olla joku tummempi viiva anturan laidalta, mistä roska olisi mennyt sisään. Saatat nähdä isommassa kuvassa jotain, tai sitten et.

Vaikka miten tarkkaan kyylättiin anturaa Lokin ollessa vielä unessa, ei siellä näkynyt yhtään mitään ja lääkäri olikin sitten sitä mieltä, että pitää erittäin, erittäin epätodennäköisenä, että anturassa olisi yhtään mitään.

Ortopedi katsoi myös aiemmin otetut kuvat. Selkäkuvassa hän sanoi, että voisi ehkä, jälleen ehkä, olla yksi nikamaväli aavistuksen muita pienempi, mikä voisi viestiä jostain pullistumasta tai muusta vastaavasta.

Borrelioositesti otettiin ja näytti negatiivista. 260e näistä tiedoista jäi Univetiin.

Seuraava pysäkki olisi tämän ortopedin mukaan ollut selän magneettikuvaus. Minä kuitenkin päätin tässä välissä tehdä sen, mikä olisi pitänyt selvittää ja tehdä jo kuukausia sitten, eli siirtää ongelman ratkaisemisen Suomen näissä asioissa kehutuimmalle ortopedille Timo Talviolle. Hänellä on käytössään Suomen paras röntgenkuvauslaite, joka kotisivujen mukaan antaa kuvat oikein teräväpiirtoversiona.

Heti tänä aamuna soitin ja sain onneksi peruutusajan huomiseksi klo 15.00. Loki pistetään mitä todennäköisimmin jälleen uneen (taas epämiellyttävän kopeloinnin jälkeen) ja kuvataan varmaan ainakin tuo yksi antura, jos ei siinä näy mitään niin todennäköisesti muitakin anturoita ja selkä. Magneettikuvauslaitetta heillä ei ole, mutta toivon niin, että Talvio osaisi näiden perusteella antaa edes jotain tietoa.

Toivon niin näkeväni ison röntgenkuvan Lokin anturasta, missä keskellä olisi pieni valkoinen piste.

Olen kysellyt paljon ihmisiltä neuvoja ja vihjeitä ja kuullut useita juttuja, missä on ollut vastaavaa ontumista ja sitten on puolisokeana avattu joku iiihan snadisti erilaiselta näyttävä antura ja siellä on ollut koteloituneena joku pieni roska.

Välilevyn pullistumakin vaikuttaisi tässä vaiheessa helpolta ratkaisulta.

Eilen pari henkilöä vihjasi minulle vielä polymyosiitista, mikä olisi näistä kaikista epämiellyttävin, vittumaisin, kamalin ja surullisin vaihtoehto. Tässä eräänlaisessa lihasrappeumasairaudessa koira väsyy, lenkkeily ei kiinnosta, liike on jäykkää, lihakset katoavat ja koikkereilla se on alkanut joillain nimenomaan ontumisella. Tauti on sekä huonosti hoidettava että perinnöllinen. Loki ei ole mielestäni väsyneempi, lenkkeilee yhä mielellään, on ihan ok lihaskunnossa enkä siksi pidä tätä kovin todennäköisenä. Kuitenkin Talviolla otamme todennäköisesti myös lihasentsyymit CK ja ALAT varmuuden vuoksi.

Olen taas joutunut miettimään sitä olenko vain vainoharhainen, ontuuko tuo koira oikeasti niin paljon että sitä pitäisi näin tutkia, vai teenkö asioita taas jotenkin turhaan tai vaikeimman kautta. Erittäin veemäinen tunne ja säälittää tuo poika, joka joutuu näin monta kertaa käymään kaikenmaailman tutkimuksissa.

Noh, huomenna ehkä toivottavasti taas viisaampana. Please God, let there be a piste.

If I could be like that

Kun jokin lähtee menemään pieleen, niin pieleen sitten mennään ja kunnolla. Kun joku elämän osa-alue uhkaa hajota, niin loput seuraavat perässä. Tätä on tullut tänä vuonna todistettua valitettavasti. Ei ole mennyt ihan putkeen ei.

Tietyt jutut elämässä on sen verran tärkeitä, että kun niiden varmuus on epävarmaa, alkaa ajatukset pyöriä suuntaan jos toiseen.

Olen tavallaan aika sanaton tällä hetkellä, vaikka tekisi mieli kirjoittaa vaikka mitä. Mikään ei ole vielä selvää, mutta varoitus on annettu. Ja on varmaan selvää, miten pessimisti tällaisiin asioihin suhtautuu. Kävi miten kävi, niin myös lähtösykäys tietyille ajatuksille on annettu. Kun asioita tarpeeksi kauan pyörittelee päässään, alkaa mielessä pyöriä kaikkea aina eksistentiaaliseen kriisiin liittyviin kysymyksiin asti. Viime päivinä on tullut pohdittua pää puhki ajatuksia, kuten:

- Olenko oikeassa paikassa?
- Nautinko elämästäni?
- Mikä vie minua eteenpäin?
- Miten eläisin elämäni parhaiten?
- Millainen ihminen oikeastaan olen?
- Mistä todellisuudessa nautin?
- Mistä nämä ajatukset johtuu?

Ja kun täällä kuitenkin pyöritään vain kerran, niin ehkä kaikista tärkeimpänä:

- Mitä haluan tehdä elämälläni? Onko tämä sitä mitä haluan oikeasti tehdä?

Olen äärimmäisen kateellinen niille, jotka rakastavat jotain tiettyä asiaa, saavat siitä nautintoa ja ovat onnistuneet tekemään siitä työnsä. En kuitenkaan jaksa uskoa, että olisin ainoa, joka kokee olevansa ennemmän kettu kuin siili. Kun osaamis- ja lahjakkuusprofiili on yksinkertaisen ja selkeän sijaan pyöreä, on usein vaikea suunnistaa oikeisiin suuntiin. Ja toisaalta vaikka suunta olisikin oikeahko, saattaa se aiheuttaa epäilyksiä, kun profiili vetääkin syystä tai toisesta yhtäkkiä toiseen suuntaan. Liian paljon vaihtoehtoja tai, kuten monesti tuntuu, liian vähän.

Viime viikkoina olen ollut aavistuksen alakuloinen eikä se tule helpottamaan vielä muutamaan viikkoon. Hieman kammoksun jo muutenkin syksyä, kun odotan jo tulevaksi kaamosmasennusta. D-vitamiinit, runsas vedenjuominen, pitkät yöunet ja kirkasvalolamppu ovat aseinani jälleen tänä syksynä. Voisinpa minäkin olla niitä ihmisiä, jotka ovat huolettomia, keskittyvät positiivisiin asioihin eivätkä anna vastoinkäymisten heiluttaa. Huolehtiminen, murehtiminen, ajatteleminen ja jatkuva ratkaisujen etsiminen on väsyttävää ja vie voimat. Intiaanikesä ahdistaa ja ärsyttää, mene pois aurinko ja lakkaa ilkkumasta "olkaa kaikki iloisia vielä hetken!!". Tuo meille se ankea syksy, joka on jo ihan nurkan takana.

Tarvitsen elämääni intohimoisia projekteja, joihin panostaa ja jotka vievät ajan ja ajatukset. Projekti on vuosien saatossa ollut milloin opiskelut, uusi työpaikka, uusi parisuhde, koirat... Agility oli pitkään minulle todella tärkeä ja palkitseva projekti. Muut koiraharrastuslajit ei kiinnosta. Vähän kuten eräs kaverini sanoikin, ei esimerkiksi kätensä loukannut tenniksen pelaajakaan vaihda tuosta noin jalkapallon pelaajaksi. Kyllä se on se yksi harrastus mikä sydämen vie, eikä sitä vaihdeta tahtomalla tai päättämällä. Sitten, kun tulee vaihe että projektia ei ole, huomaan vellovani aina samankaltaisissa ajatuksissa ja haaveissa. Sitä olen paljon myös miettinyt, että tarkoittaako se että tarvitsee elämäänsä projekteja sitä, että elämä itsessään olisi jotenkin vajavaista? Että jotain puuttuisi? Enkö minä pelkästään riitä?

Lieneekö tällaiset ajatukset muille tuttuja?

Joskus meitä oli viisi.

Käytiin Lokin kanssa viime viikolla treeneissä tekemässä ehkä joku kuusi toistoa valssiharjoitusta ilman rimoja. Oli kivaa, vaikka tavallaan varovasti jarrut päällä mentiinkin. Mitään välitöntä reaktiota en huomannut. Viimeisinä kolmena päivänä Loki on pariin kertaan nostanut jalkaansa muutaman askeleen verran - minkä jälkeen ei mitään. Tutkin ensimmäisellä kerralla jalan (ja mitään en tietysti taaskaan löytänyt), toisella en jaksanut edes vaivautua.

Jos kerran sekä ortopedi, osteopaatti että hieroja ovat sitä mieltä, ettei siellä mitään enää pitäisi olla, niin olkoon sitten niin. Toki Loki voi kiikuttaa miljoonalle eri tyypille kopeloitavaksi, mutta alan epäillä siitä saatavaa hyötyä. Sen sijaan päätin, että treenataan ja katsotaan mitä tapahtuu. Tänä keskiviikkona sitten uudemman kerran kokeilemaan kepillä jäätä.

No matter how hard you try, you still know nothing.

Tässä on Fiona viimeisenä päivänään.

Eviran raportti Fionan ruumiinavauksesta tuli viime viikolla. Eilen sain vihdoin patologin kiinni lisäkysymyksistä. Paljastui sieltä vähän jotain, mutta silti kaiken takimmainen syy jäi epäselväksi. Ehkä mitään alkuperäistä syytä ei sitten koskaan oikeasti ollutkaan.

Näin sanottiin Eviralta tulleessa raportissa:

"Lausunto

Tutkimustulos:

1. Lopetettu eläin.
2. Vesipää eli hydrokefalus.
3. Maksakudoksen aikaisempi surkastuminen ja sitä seurannut uusiutuminen.
4. Imusolukasvain (epiteliotrooppinen lymfooma) suun limakalvolla.
5. Pitkäaikainen limakalvoa surkastuttava mahalaukun tulehdus.
6. Huulten iholla paikallinen demokidoosi ja siihen liittyvä karvatuppitulehdus.

Avauskertomus

Kuolemanjälkeiset muutokset ovat kohtalaisen lievät. Koira on lihaksistoltaan kohtalaisen hyvin kehittynyt ja rasvavarastot ovat kohtalaiset. Ikenissä todetaan akuutti tulehdus, johon liittyy voimakas verentungos ja pöhö ienrajassa. Suun limakalvo on paikoin epätasainen ja väriltään ruskehtava. Sydän on rakenteeltaan ja kooltaan nomaali. Keuhkoissa akuutti pöhö. Sisäeriterauhaset normaalit. Maksaan menevä verisuonisto normaalia, mutta maksa on pinnaltaan epätasainen ja paikoin todetaan maksalohkojen regeneraatiosta johtuvaa suurentumista. Munuaiset ovat pinnaltaan epätasaiset ja niissä todetaan pesäkkeisesti arpikudosta. Virtsarakko tyhjä. Mahalaukku on tyhjä. Suolen sisältö on niukkaa. Mahasuolikanavassa ei todeta makroskooppisia muutoksia. Haima on normaali. Luusto normaalin kovaa. Aivoissa lateraaliset aivokammiot ovat kohtalaisesti laajentuneet ja nesteen täyttämät. Pään muoto on pyöreä ja ulospäin pullistuva.

Makroskooppinen diagnoosi:

1. Lopetettu eläin.
2. Vesipää eli hydrokefalus.
3. Maksakudoksen regeneraatio.
4. Pitkäaikainen limakalvomuutos suussa.

Histologinen tutkimus:

1. Maksa (Rho-): Regeneraatio, aikaisempi atrofia, paikoin lievä lymfosyyteistä ja plasmasoluista koostuva tulehdusreaktio, kuparin kertymistä ei todeta.
2. Perna, aivot, keuhkot, sydän, lisämunuaiset, kilpirauhaset, haima, suoli, virtsarakko: Ei spesifisiä muutoksia.
3. Munuaiset: Paikoin arpikudosta.
4. Mahalaukku: Lymfosytäärinen atrifioiva gastriitti.
5. Huulen iho: Demodikoosi [sikaripunkki], furunkoloosi.
6. Suun limakalvo: Epiteliotrooppinen lymfooma, paikoin krooninen tulehdus."

----------------------------------------

Siinäpä se sitten. Käydäänpä vähän läpi.

Vesipää ei ollut tiedossa, joskaan ei täysin yllättävää. Kohtalainen vesipää tarkemmin sanottuna, kuulemma ei ole harvinaista, että yli 5v koiralla havaitaan vesipää ilman oireita. Fionalla vesipää saattoi selittää sen, ettei se koskaan tykännyt pään yli laitettavista pannoista tai vaatteista. Liekö sattui päähän. Vesipää on todennäköisesti ollut syntymästä asti, mutta voi ajan myötä pahentua ja oireet sen mukaisesti tulla vasta myöhemmin esiin. Ja onhan se totta, että Fiona oli aina, vähän, noh, erilainen.

Maksassa ei sitten kaikesta huolimatta ollut mikrovaskulaarista dysplasiaa eli shunttia. Jokin prosessi siellä on aikoinaan ollut, mikä on tavallaan parantunut ja solut uusiutunut. Siitä ei ole tietoa onko maksa palannut alkuperäiseen hyvään kuntoon vai jäikö vajavaiseksi, joten maksaruoan syöttäminen oli siitä huolimatta hyvä homma. Mikä prosessi sitten olikaan, kyllä sen myös näki että olo oli nelisen viimeistä vuotta parempi.

Munuaisissa oli niinikään joskus joku prosessi, sama homma kuin maksassa.

Mahalaukun tulehdus sama homma, jokin vain saanut tulehduksen aikaiseksi.

Suussa ollut epiteliotrooppinen lymfooma on sairaus, mikä pysyy usein vuosia samassa kohdassa. Mutta 4-5 vuoden päästä se useimmiten leviää muualle. Fionalla ei ollut levinnyt.

Huulissa ollut sikaripunkki ja furunkoloosi sitten voivat liittyä näihin tai olla liittymättä.

Tiivistelmänä patologi sanoi, että nämä mikään eivät varsinaisesti liity toisiinsa, mutta koska on harvinaista että näin nuorella koiralla on näin paljon vaivoja, on taustalla ollut todennäköisesti jotain synnynnäistä alttiutta. Sairaudet voi olla idiopaattisia eli sisäsyntyisiä, tai ne ovat voineet syntyä (osa tai kaikki) jostain ulkoisesta tekijästä, esim. ihmisille tarkoitetut lääkkeet saattavat aiheuttaa vastaavanlaisia muutoksia maksaan tai munuaisiin.

Sitä, onko aiheuttajana sisäsyntyiset jutut kuten joku autoimmuunihärpäke tai yleisesti paskat geenit, vai esimerkiksi rokotuksista, miljoonista Fionalle tehdyistä hampaidenpoistoista, tai mistä tahansa muusta asiasta X aiheutuneet vaivat, ei saada koskaan tietää. Vaikka miten Fionan eläessä tutkittiin ja ihmeteltiin, joitain asioita ei vain näköjään voi mitenkään diagnosoida sen tarkemmin. Nyt ei enää pystynyt senkään vertaa, kun olivat jo tulleet ja menneet. On se luonto jännä juttu. 

Nyt on Fionan keissi loppuunkäsitelty.

Nuku rauhassa pikkuinen ja kiitos, että tulit elämääni opettajaksi. Toivottavasti rakastin ja hoidin sinua niin hyvin kuin ansaitsit. Ja toivottavasti elämässäsi oli myös paljon hyvää kaiken paskan lisäksi.

Loppujen lopuksi Fiona aloitti sellaisen ihastuksen havannankoirien rotua kohtaan, etten yhtään ihmettelisi, jos joskus tulevaisuudessa pikkukoiran paikan ollessa vapaana sellainen tepastelisi uudelleen elämääni.

Raportti lisätietoineen lähtee Anidentiin, Havannankoirat ry:n jalostustoimikunnalle sekä vakuutusyhtiölle.