Bumpy ride

Koska koiraharrastus ei vie tällä hetkellä tarpeeksi a) rahaani ja b) aikaani, olen uhkaavasti vaarassa lisätä harrastusrepertuaariini toisen eläinaiheisen harrastuksen, nimittäin ratsastuksen.

Hevosiin liittyvät kokemukseni ovat olemattomat, muutamia kertoja olen käynyt hevosen vedettävissä kärryissä istumassa. Pienenä kun sisarukset menivät hevosen selkään aikuisen taluttaessa heppaa, minä pelkäsin niin että minut istutettiin vedettäviin kärryihin. Tästä ylpeyden hetkestäni on valokuvakin todisteena.

Hevosta taluttavan henkilön katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Viime vuosina olen kuitenkin tietyin väliajoin miettinyt että olisi kiva kokeilla ratsastamista (erityisesti upeamaisemaisten ratsastuselokuvien katsomisen jälkeen), mutta tilaisuuksien puuttuessa ei ole tullut selvitettyä missä, milloin, miten ja mihin hintaan tuota huvia on mahdollista toteuttaa. Siispä kun selvisi, että työpaikkamme järjesti islanninhevosratsastuksen, olin minä ensimmäisenä ilmoittautumassa mukaan.

Keskiviikkona töiden jälkeen koirien ulkoilutus, vaatteiden vaihto ja auton nokka kohti Talli Fagerängia. Siellä olin ensimmäisenä paikalla ja hevoskokemuksistani (niiden puutteesta siis) kerrottuani opettaja sanoi, että sinä saat sitten tuon Iisun, se on suht laiska ja helppo, tulee edellisen perässä kiinni koko matkan. Siinä sitten tein hetken tuttavuutta Iisu the issikan kanssa muita odotellessani. Minulle oli sanottu, että hepat olisivat ponin kokoisia. Olin selkeästi unohtanut minkä kokoinen oli poni, koska tämä heppa oli mielestäni kovin iso, pelottava ja varmasti ajatteli heti että jaa tämmöinen ensikertalainen, heitänpä sen ensitöikseni selästä. Iisu oli jonkun yksityisen omistama hevonen. Näytti hyvin lupsakalta möllöttäjältä. En tiennyt mistä ja miten sitä olisi pitänyt silittää joten annoin sen vain lupsutella käsiäni. Sitä ei tuntunut paljon kiinnostavan.

Iisa, Iisak

Muiden saavuttua paikalle ja varustuuduttamme kypärillä ja heijastinliiveillä, tuupattiin meille kullekin suitset käteen ja sanottiin että vie tuo ulos. Hevosilla oli selässään huopa ja joku epämääräisen näköinen kahva, minkä nimen kuulin jälkeenpäin olevan kauhukahva. Osuva ilmaus. Mietin epäuskoisena, että miten tuon selässä olisi tarkoitus pysyä ilman satulaa. Meistä kolme oli aloittelijoita ja yksi enemmän ratsastanut. Johdin uskollisen ratsuni kopistaan (vai missä niitä hevosia säilytetään) ulos ja pysähdyin. Minulle hihkuttiin että mene vain eteenpäin, tuo seuraava ei tykkää erityisesti muista. Vein Iisan turvaan epäilyttävältä tuntuvan toisen hevosen edestä kiitellen samalla tuuriani, että olin saanut niin leppoisan hevosen. Iisa seurasi mukanani kiltisti, vaikka talutin sitä varmaan yhtä mekaanisesti kuin polkupyörää.

Sitten minut ohjattiin pienille portaille, minkä päältä hyppäsin Iisan selkään. Se oli jännä tunne. Otin suitset käsiini ja mietin että mitäs sitten. Maltoin mieleni kysyä ”missä tässä on kaasu” ja kysyin sen sijaan millä käskyllä hevosen saa liikkeelle. Kuulemma piti antaa pohkeilla pieni paine ja päästää suustaan se ”kdak kdak” ääni, mitä en ole koskaan oppinut tekemään. Maiskuttelin jotain epämääräistä, Iisa liikkui noin kolme metriä ja pysähdyttiin siihen. Mietin, että eihän tämä niin hankalaa olekaan.

Tässä välissä odoteltiin muita ja sen jälkeen, kun yksi hevonen oli kiskonut ratsastajansa tahtoa vasten suoraan heinäpaalille syömään ja toisen ratsastajan käskettiin pysyä kauempana muista, kiittelin jälleen onneani että olin saanut leppoisan hevosen. Oltiin Iisan kanssa jo hyviä kavereita. Se vain oli ja möllötti. Tässä vaiheessa joku kysyi miten nämä pysähtyvät ja miten näitä käännetään. Olin tyytyväinen, että joku muukin oli yhtä pihalla kuin minä. Suitsista olisin osannut vetää ilman ohjeitakin pysähtyäksemme, mutta ”prruu” ääntä en olisi osannut tehdä enkä tiennyt, että kääntyäkseen piti suitsista ohjaamisen lisäksi antaa painetta vastaisella pohkeella. Vastainen pohje tuntui epäloogiselta, kun koiran kanssa on tottunut että se kääntyy sinne mihin sitä vedetään. Tai että ei varsinaisesti pakoteta sitä työntämällä mihinkään vaan ennemmin houkutellaan.

Vaihdettiin työkavereiden kanssa hieman hermostuneita katseita ja sitten olikin aika lähteä eteenpäin. Oli vaikeaa olla vetämättä suitsista samalla kun kehotin heppaa etenemään, jotenkin olisi ollut turvallisen tuntuista pitää suitset koko ajan tiukalla. Kuten minulle oli kerrottu, Iisa seurasi orjallisesti edessä menevää opettajan hevosta ja ainoa mitä minun piti huolehtia oli ettei se saanut kakkaa naamalleen kun edessä oleva pysähtyi asioimaan. Pieni turvaväli piti myös pitää ettei oltu ihan persuksissa kiinni, tai muuten ”tämä saattaa potkaista”, kertoi opettaja. Sen jälkeen pysyttiinkin ainakin tarpeeksi kaukana.

Soturi ja uljas ratsunsa

Mentiin ensin pientä kävelytietä pitkin ja sen jälkeen suunnattiin metsään. Meno oli aika ihanan tuntuista. Alamäet ja ylämäet tuntui aluksi vaikeilta kun ei tiennyt mihin hevonen kallistuu ja miten pitäisi olla. Oli myös vaikea nauttia kauniista maisemista, kun melkein nonstoppina kiusasin kouluttajaa hyvillä kysymyksillä kuten ”kuinka vanhaksi hevoset elää”, ”nukkuuko nämä aina seisaallaan”, ”ymmärtääkö nämä kehuja”, "osaako nämä pakittaa" tai ”osaako tämä väistää eteen tulevaa estettä vai pitääkö se ohjata”. Kävikin aika nopeasti ilmi, että hevoset on rutkasti fiksumpia minä niitä pidin.

Mentiin enimmäkseen käyntiä, välillä ravia ja laukkaa. Hieman nousi adrenaliini kun kuulin että nyt mennään ravia, minä kun en ollut ehkä alun perinkään ihan tajunnut että tässä oikeasti mennään nyt itsenäisesti hevosella eikä mitenkään talutetusti. Olin ehkä odottanut jotain pientä teoriatuntia aiheesta "hevosen perusteet" ennen selkään nousemista. Ravi ja laukka menivät kuitenkin tosi kivan tuntuisesti eikä Iisaa tarvinnut yhtään patistaa kovempaan vauhtiin vaan se seurasi täsmälleen mitä edessä oleva hevonen teki. Helppo Iisa. Letkassa mentiin sitten melkein tunnin verran ja aika meni hurjan nopeasti. Viimeisessä laukkakohdassa käännyttiin risteyksestä vasemmalle ja siinä sitten meinasi käydä hassusti, kun kauhukahva ja huopani lähtivät luisumaan oikealle puolelle ja minä tietysti mukana. Hetken kävi mielessä, että nyt mennään yli ja lujaa, kunnes sain kun sainkin hevosen pysähtymään. Olo oli kuin voittajalla kun tajusin, että selvisin hengissä tästä äärimmäisen vaarallisesta koettelemuksesta. Sen verran löysälle hepan kuteet olivat kuitenkin syystä x menneet, että kouluttaja joutui nousemaan omansa selästä ja sitten käännyttiin ja mentiin käynnillä suoraan takaisin tallille.

Tallin pihassa otettiin hieman valokuvia ja sitten noustiin pois selästä. Taputtelin Iisaa kiitokseksi ettei heittänyt minua selästään ja vein sen talliin. Lopuksi ruokimme omat hevosemme ja vaihdettiin fiiliksiä. Yksi kerrallaan kun saimme hevosemme valmiiksi menimme kysymään opettajalta voiko ratsastamaan tulla jatkossakin, mitä maksaa ja niin edelleen. Opettaja nauroi ja sanoi, että kertoo kohta kaikille yhtäaikaa ja siinä sitten hetki meni rupatellessa ennen kotimatkaa.

Iisa varmaan luuli, että pakotan sen uudelleen kanssani maastoon ja katsoi parhaimmaksi kadota
takavasemmalle kun menin ottamaan siitä kuvaa. Kiitos Iisa kivasta ensimmäisestä ratsastustunnistani!

Kotimatkallakin oli vielä hirmuisen hyvä fiilis. Kotiin päästyä Loki ei meinannut pysyä villahousuissaan kun haisteli minut läpikotaisin ja ihan hullu vispaus kävi takapäässä, liekö koskaan olen sitä vastaavan innoissaan nähnyt. Olin ylpeä että vihdoin pääsin ratsastamaan ja olihan se tosi kivaa. Pohdin, että olisin varmaan ollut nuorempana aktiivinen heppatyttö jos olisi ollut mahdollisuus.

Eilen aamulla tuntui vähän jaloissa, illalla tuntui myös takapuolessa. Taisi olla vähän vinksahtanut asento missä ratsastin.

Tänä aamuna varasin seuraavan maastotunnin pääsiäislauantaille.