Huomasinpa juuri, että vuosi on jo vaihtunut, mutta mitään läpikatsausta viime vuoteen en ole vielä tehnyt. Aloin viime vuoden lopulla kirjoittaa vanhaa tuttua listaa aiemman vuoden asetetuista tavoitteista ja niiden saavuttamisista tai ei saavuttamisista. Sitten tuli seinä vastaan, sanat loppuivat ja menin nukkumaan. Viime vuoden viimeisenä päivänä aloin kirjoittaa uudelleen aika eri näkökulmasta, mutta aika loppui ja pääsin vasta puoliväliin. Eilen jatkoin tätä kirjoitusta kunnes tuli fiilis, että enhän minä tällaista voi tänne kirjoittaa vaan pitää vähän sensuroida ja sensuroida. Tästä tuli taas ahdistus ja jätin kesken. Tänään päätin kirjoittaa tämän ihan oikeasti loppuun. En tiedä miksi tämän merkinnän kirjoitus on tuntunut niin vaikealta, ei tässä edes juurikaan mitään ole mitä en tänne olisi vielä kirjoittanut. Ehkä tuntuu oudolta pukea niin pitkä vuosi yhteen (vaikkakin pitkään) merkintään.
Tässä olen minä en yhtään sen enempää enkä vähempää. Ja se riittää.
Vuosi 2014 alkoi agilityn parissa, aloitettiin kisaaminen ja alun hylkyputken jälkeen alkoi mennä hyvin. Ihan alkuvuosi oli kovin koirallista elämää ja harrastukset maistui. Ja vei mukanaan. Loki pääsi hyppykoulutuksen projektikoiraksi, mikä kesti suunniteltua vähemmän aikaa koska jalka. Aksa oli kivaa ja motivaatio huipussaan. Suuret suunnitelmat vuodelle sen osalta. Kaveri kyläili meillä kuukauden verran kun sai töitä samasta työpaikasta, missä itsekin olen. Tämä oli oikein miellyttävä juttu!
Helmikuussa aksailu jatkui. Loki oli vähän mörökölli Fionalle ja Tessille. Mietin pienen pääni puhki mitä sen kanssa voisi tehdä. Jossain vaiheessa meillä kävi tutun tuttukin katsomassa tilannetta (vai olikohan tämä itse asiassa jo toissavuonna, ei voi muistaa). Tuli hyviä ohjeita ja ohjeita, joiden en ajatellut sopivan Lokille. Aloin ymmärtää, että aiheutin suuren osan sen ongelmista itse. Aloin ymmärtää Lokia paremmin. Solmut alkoi aueta. Itse päätin erään sen hetkisen ihmissuhteen. Se oli kaikesta mietinnästä huolimatta loppujen lopuksi hyvä päätös, kun joku ei vaan tunnu oikealta tai tarpeeksi oikealta, niin ei se sitä sitten ole. Tässä yhteydessä päätin, että pitää oikeasti kuunnella itseään eikä toimia sen mukaan, jonka ajattelee järjellä olevan itselle hyvä juttu tai mitä pitäisi tehdä. Yksin on joskus paras olla ja tästä eteenpäin nautinkin omasta seurastani enemmän kuin pitkiin aikoihin. Näillä main ostin asunnon, mikä myös oli eräs kasvun paikka.
Myöhemmin keväällä Lokilla kävi kaksi morsianta, toisesta tapaamisesta seurasi neljä pentua, joista on kasvanut aivan ihania pieniä Lokinpoikasia. Noustiin aika nopeasti kolmosiin, hehkuin kuin naantalin aurinko viimeisissä taukoa edeltäneissä kisoissamme seistessämme palkintopallilla ykköskorokkeella Petterin ojentaessa meille serti ja menolippu kolmosluokkaan. Aurinko paistoi, elämä hymyili, toiveet oli tähdissä. Sitten meni kirjaimellisesti Lokilta jalka alta. Se alkoi silloin vain pienenä aksataukona. Oma vapaa-aika meni keväällä pitkälti Suomen Kooikerhondje ry:n nettisivuja väsätessä. Nautin projektista kuin hullu ja koodailin pitkälle yöhön. Sinnepäin ei riittänyt, vaan kaiken piti olla juuri kuten halusin. Toisen tekijän kanssa maileja vaihdeltiin varmaan useita päivittäin. Lopulta sivut julkaistiin ja se oli hieno hetki. Itselläni pari vuotta sitten diagnosoitu diabetes paheni ja liityin piikittelijöiden valitettavasti alati kasvavaan joukkoon Suomessa. Vaati aluksi opettelua, mutta koin olevani onnekas kun selvisin tännekin asti terveenä. Aikuisena ja pikkuhiljaa homman opettelu on varmasti paljon simppelimpää kuin lapsena tai nuorena. En silti vieläkään jostain syystä kovin helposti kykene puhumaan sairaudesta oma-aloitteisesti kuin muutamille, mutta vastaan kyllä avoimesti jos joku siitä kyselee. Puhuminen tekee hyvää, tekee asiasta rutiinia ja tavallista. On se heittänyt omaa identiteettiä tavallaan uusiksi tuollainen uusi elämänkumppani.
Kesän kynnyksellä alkoi olla selvää, että aksailu jää pitemmäksi aikaa pois ja ehkä kokonaankin. Kaikki kisat piti perua, kuten kauan odotettu sm-kisojen joukkuekilpailu sekä agirotu, minkä piti olla kesän kohokohta. Se otti oikeasti todella koville ja sm-kisat katsoin kotoa kyynelten läpi smirnoff parhaana kaverinani. Valiteltiin toisen samankaltaisen kohtalon kokeneen kaverin kanssa feissarissa elämän epäreiluutta lähes läpi kilpailujen. Soitin sm-joukkuekultaa voittaneelle kaverilleni onnittelusoiton ja vähän sen jälkeen "nukahdin" sohvalle ennenkuin maksit olivat vielä edes lopettaneet. Aamulla herätessäni olo oli karsea ja kilpailuiden videolähetys huusi "Lähetys päättynyt" 42 tuuman televisiossa. Muutama kuukausi meni vielä tämän jälkeen ennen kuin surutyö oli kunnolla tehty ja päivät täyttynyt muilla jutuilla.
Juhannuksena elämä alkoi kääntyä jälleen kivaksi, kiitos erittäin puhdistavan, pään tehokkaasti tyhjentävän, piristävän (ja samalla myös hyvin väsyttävän) kolmipäiväisen juhannusreissun ansiosta. Koiraton elämä teki oikein gutaa. Elämää olisi vielä agilityn jälkeenkin. Juhannusreissu on yhäkin yksi tämän vuoden ehdottomista kohokohdista.
Heinäkuun 22. päivänä oli pikku-Fionan hammaslääkärikäynti, joka veikin sitten taas vaihteeksi fiilikset maahan. Kuten aina ennen lekurikäyntejä, edellisen yön Fiona nukkui vieressäni sängyssä ja rapsuttelin sitä ja kerroin miten hieno ja vahva ja rakas tyttö se on ollut. Seuraavana päivänä olin töissä, kun eläinlääkäri soitti kertoakseen suun ja hampaiden tilanteen. Soitto äidille ja soitto takaisin eläinlääkärille sanoakseni vaikeimmat sanat, mitä on koskaan tarvinnut elämässäni sanoa. Kuitenkin tiesin sydämessäni, että siinä on päätös joka oli äärimmäisen vaikea tehdä, mutta myös äärimmäisen oikea. Alkujärkytyksestä toivuttuani en ole katunut hetkeäkään. Työkaverin kanssa keskustelua kauniina kuumana kesäpäivänä ja loppupäiväksi lähdin kotiin. Vein Fionan tuhkattavaksi ja kotimatkalla kävin hakemassa 5 askia savuisaa pahettani (jo vuosia sitten päätetyt 1 per jokainen Fionan eletty vuosi). Nautin niistä sydämeni kyllyydestä, sillä kauan sitten olin päättänyt niiden olevan viimeiset säännöllisen epäsäännöllisesti jatkuneet sauhuttelut ja se päätös on pitänyt.
Elokuussa jätin Eestinlaakson taakseni ja muutettiin Lokin kanssa uuteen kotiin. Remppaa, kesälomaa ja lisää remppaa. Elämä piti kiireisenä. Aksa alkoi olla unohdettu vaikka Lokin jalkatutkimukset ja -arpomiset jatkuivatkin lähes koko ajan. Tuli bänditreenit työllistämään lisää. Töissä olin yt-neuvottelujen alla ja se jos mikä on syvältä. Katselin työpaikkailmoituksia ja mietin että pitäisikö. Tällä kertaa ei osunut onneksi kohdalle, mutta muisto jäi syvälle ja usko työpaikan pysyvyyteen jatkuvasti häilyväksi. Joskus se osuu kohdalle kuitenkin.
Syksyllä Lokin eturauhasdiagnoosin jälkeen palattiin hetkeksi aksan pariin ja oli hyviä ja huonoja treenejä. Kuitenkin tästä äksidentistä jäi sellainen pieni pelko sisuksiin eikä ole uskaltanut samalla tavalla heittäytyä. Kisattiin koikkereiden rotumestaruuksissa ystävien ja tuttujen ympäröimänä ja kuin ihmeen kaupalla saatiin pronssia. Tunnetta maaliin tullessa ei voi sanoin kuvailla. Palkintopallilla hymyilytti seistessä Suomen parhaiden seurassa. Näytti siltä, että oltiin palattu vanhaan tuttuun kivaan ihanaan agilityhurmokseen, mutta aksamotivaatio hyppäsikin pilviin vain laskeakseen sieltä alas seuraavissa kilpailuissa.
Marraskuussa firman pikkujouluissa heitetty keikka oli yksi vuoden ehdottomista kohokohdista. Sitä oli odotettu ja jännitetty ja se oli niin palkitsevaa, etten osaa pukea sitä vieläkään sanoiksi. Keikan jälkeen bändin kesken skoolattiin hienolle suoritukselle ja kiitettiin elämää siitä, että oltiin saatu keikka vetää, koska ei voi ikinä tietää tuleeko toista vastaavaa tilaisuutta. It-alalla vaihtuvuus on suurta sekä oma-aloitteisesti että muutenkin. Jokaisesta hyvästä hetkestä tulee olla äärimmäisen kiitollinen. Lisäksi pikkujoulujen jatkoilla Helsingin keskustassa tutustuin erääseen henkilöön, jonka kanssa tuli vietyttyä enemmänkin erittäin miellyttäviä hetkiä loppuvuonna.
Loppuvuosi oli omalta osaltani railakkainta aikaa kuukausiin ja joulukuu hujahti ohitse nopeammin kuin huomasinkaan. Töissä päivät meni sutjakasti ja mieliala oli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Elämä näytti hymyilevän, asiat sujui ja palaset tavallaan loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään. En osaa vieläkään varsinaisesti sanoa mikä sai niin hyvän fiiliksen aikaan. Lokin kiinnostus hajuihin tuli takaisin ja se on ontunut jalkaansa kahdesti. Olen jo lähes päättänyt, että tämän vuoden puolella se heti ensi tilassa kastroidaan. En jaksa katsoa tuota haistelemista, kun kerran vaihtoehtoja on enkä myöskään arpoa eturauhasen vaikutusta ontumiseen, mutta ehdottomasti sen ultrautan kastroinnin yhteydessä. Lisäksi mielessä on kummitellut läpi vuoden toissa kesän sm-kisoissa erään uroksia omistaneen bortsuihmisen sanat siitä miten kastroi jokaisen uroksensa, koska ne ovat silloin yksinkertaisesti niin paljon helpompia ja mutkattomampia. Kelpaisi tännekin.
Uutena vuotena Loki lähti raketteja karkuun porukoiden kanssa asuntovaunulle ja on siellä vieläkin. Yksin ei ole kuitenkaan juurikaan tarvinnut nukkua. Koiranhoitorinki toimii ideaalisti ja Lokin olessa porukoilla tuli Tessi minulle puolestaan hoitoon.
En halua käydä läpi viime vuodelle aseteltuja konkreettisempia tavoitteita. En siksi ettei niitä oltaisi tarpeeksi saavutettu, vaan ihan siitä syystä että elämä on niin paljon muutakin kuin saavutuksia tai epäonnistumisia. Tuntuu kuin olisin aivan eri ihminen kuin vuoden alussa. Tämä vuosi opetti todellakin sen, ettei mitään saa ottaa itsestäänselvyytenä ja terveyttä tulee arvostaa äärimmäisen paljon. Jokaisesta hyvästä hetkestä pitää nauttia ja lakata jossittelemasta ja odottamasta jotain muuta.
Jos haluat tehdä jotain, tee se nyt.
Jos et halua tehdä jotain, älä tee.
Sano mitä ajattelet ja tunnet. Puhu ihmisten kanssa.
Ei pidä tehdä asioista yhtään sen monimutkaisempia.
Olen aika sanaton viime vuoden jälkeen, enkä tiedä mitä haluaisin tältä vuodelta. Tuntuu kuin aloittaisin tyhjältä pöydältä, niin kaikkensa antanut olo on. Viime vuonna on itketty, naurettu, sanottu hyvästejä, nähty ystäviä, tavattu uusia ihmisiä, menty laidasta laitaan, nautittu, tehty vaikeita päätöksiä sekä oikeita että vääriä, opittu joka- ja mikä -sanojen ero, oltu onnellisia ja onnettomia, rakastettu, opittu luovuttamaan, kasvettu, tutkittu sisintä, vahvistuttu, ja mitä vielä. Olen niin kiitollinen kaikille elämässäni mukana olleille ihmisille ja koirille etten tiedä miten päin olisin. On todellinen onni olla tällaisten ihmisten ympäröimä.
Taidan jättää ensi vuodesta kirjoittamisen johonkin toiseen hetkeen.
Hyvää uutta vuotta kaikille! Keep calm and be awesome because you are!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti