Pehmeä mukautuminen muutoksiin johtaa onnelliseen elämään

Sanoi joku herra nimeltä James Stewart joskus vuonna nakki. Lokin jalan kanssa soutaessa ja huovatessa koko kesän alan olla samaa mieltä. Asiat muuttuu, mutta ei pidä vetää pultteja vaan mukautua siihen mitä elämä antaa. Vielä jos osaisi suhtautua niihin noin, niin voisi olla kivaa.

Loki kävi viime keskiviikkona toisen kerran Marin luona Remediumissa. Menin sinne taas pessimistisenä, mutta tilanne ei ollutkaan läheskään niin huono sitten kuitenkaan. Varvas ei ollut mennyt takaisin vinoon, vaan nyt vinous oli siirtynyt ylemmäs nilkkaan. Myös toisella puolella oli jumitusta ja lisäksi niska oli taas siltä jumissa. Mari puhui taas tosi paljon ja yritin muistaa kaikki ja kirjoittaa muistiinpanoja. Valitettavasti taisin unohtaa vihkoni Remediumiin tai sitten hukkasin sen muutto härpäkkeissä, joten hyöty oli aivan valtava.

Kyselin paljon varpaasta ja että mitä-koska-mitä-häh-onko-luu-vinossa-vai-jänne-mennyt-vai-ristisiteet-vai-mitä-häh-mitä-nyt ja Mari sanoi vaan että ei todellakaan ollut kyse mistään niin suuresta, vaan paljon pienemmästä jostain muljahtamisesta mistä lie, eli ei mikään jänne tai luu ollut alunperinkään ollut vinossa. Epäili myös, että Lokille on jäänyt mieleen kipeä varvas tai muu osa ja se vanhasta muistista ontuu jalkaa heti jos johonkin sinnepäin yhtään osuu mikään.

Mitään erityisen pahaa tai vakavaa ei siis enää Marikaan Lokista löytänyt ja seuraava hoitokertakin neuvottiin varaamaan vasta kuukauden päähän. Vaikka paljon oli jumeja ja muita, niin ei ne silti erityisen pahoja ollut koska näin pitkä väli. Marin mielestä Loki oli parantunut hyvin varvasvinoudestaan, koska kroppa oli nyt korjannut vinoutta ylöspäin mistä sen pitäisi sitten taianomaisesti nousta vielä ylemmäs kunnes sitä ei enää ole. En ole aivan näin optimistinen asiasta vaan vähän kummastelen että onko tuolla jalassa kuitenkin vielä jotain.

Läksyksi sain hieroa Lokin niskaa ihan korvien tyvestä ja lisäksi pitäisi hieroa sen varpaita ja anturoita Marin näyttämällä tavalla, jotta tassut pysyisivät paremmin auki ja levällään.

Mari sanoi, että tällaiset varvasvinoudet ovat yleisiä vinttariväellä ja paraneminen kestää parista viikosta johonkin puoleentoista kuukauteen. Sanoi, että jos paraneminen jatkuu kuten on nyt ensimmäisen hoidon jälkeen mennyt, niin kuukauden päästä voisi Loki hyvinkin olla vaelluskunnossa ja agilitytreenit saisi aloittaa viikon kuluttua. Kuitenkin varovasti, ei ennen seuraavaa hoitokertaa äkkipysähdyksiä tai välttämättä pujottelua.

Edellinen kosketus agilityyn oli 3.5. Ilmoitin, että menemme ensi viikon treeneihin keskiviikkona tekemään jotain pientä. Päivämäärä on tuolloin 3.9., mikä tekee agilitytauoksi Lokin kanssa kokonaiset neljä kuukautta (tiesittekö, että se on kolmasosa vuodesta!).

En ole vielä varma miten tähän pitäisi suhtautua, etten innostu liikaa. Ajattelen, että tämä tauko on tehnyt ihan hyvää meille kuitenkin. Ja nyt mennään varovaisesti pikkuhiljaa treenaillen ja katsoen jos jalka reagoi.

Olen ajatellut paljon nyt agilitytauon aikana kaikenlaista.

Ensimmäinen kuukausi oli tosi vaikeaa, kun ei saanut kisata. Oli koko ajan ikävä radalle enkä katsonut tarkoituksella yhtään kisavideota tai päivitystä.

Toisen taukokuukauden aikana kesäkuun sm-kisat ja muut isot skabat harmittivat paljon. Paljon fiilistelyä ja masentumista, vaikka ei treeneihin tehnyt edes varsinaisesti mieli. Olisin halunnut vain kisaamaan. Erittäin huolestuttavaa kateutta kaikkia kohtaan joilla on terve koira, ja "elämä on epäreilua, miksi juuri me" ajattelua.

Kolmannen taukokuukauden aikana aksa alkoi unohtua, eikä kiinnostanut yhtään niin paljon. Ei enää oikein muistanut miltä meno tuntui ja mitä tunteita herättikään. En lukenut päivityksiä tai katsonut videoita kun ei vain kiinnostanut yhtään.

Neljännen taukokuukauden aikana on fiilikset heitelleet Lokin saamien uutisten vuoksi jonkin verran. Enimmäkseen en ole muistanut koko lajin olemassaoloa enkä todellakaan enää muista miltä sen harrastaminen tuntuu. Ajoittain tullut pieniä "pitäisköhän mennä Tessin kanssa treenaamaan" fiiliksiä, mutta ne on lähtenyt nopeasti myös pois. Ihan semmoinen evvk asenne koko lajia kohtaan.

Se mikä on ollut yhteistä oikeastaan koko tauon aikana on pelko persiissä siitä, että jos joskus päästään treenaamaan, niin miten sitä uskaltaa. Kun niin pienestä on kiinni kaikki. Pieni lipsahdus tai kaatuminen voi lopettaa koko harrastuksen. Kauhulla olen katsonut joitain ratoja tänä aikana ja pelännyt että kohta joku kaatuu ja satuttaa itsensä. Että miten sitä on uskaltanut treenata niin paljon ja kaikenlaista aiemmin.

Vaikka olen tottakai iloinen saamistani uutisista Lokin varpaasta ja siitä, että voisimme kohta taas harrastaa, pelottaa se että tuleeko kohta taas paskaa niskaan. Nyt olin jo tosi lähellä sitä, että olisi ollut aika helppoa unohtaa pitemmäksi aikaa koko laji ja tehdä muita juttuja. Mutta jatkuva hyvien ja huonojen uutisten vaihtuva virta pistää mielen tasaisin väliajoin matalaksi ja joutuu taas hyväksymään uuden tilanteen edellisen "...ei hitto, josko kuitenkin ensi vuonna sm:iin...?" -fiiliksen jälkeen. Ja se jos mikä on syvältä sieltä itsestään.

Jos me jotenkin ihmeen kaupalla tämän skeidan jälkeen löydettäisiin Lokin kanssa itsemme ensi vuonna sm-skaboista, niin pelkän osallistumisen ansiosta ostan itselleni pullon samppanjaa.

Kuvat tässä merkinnässä on Lokin 15 viikkoisista lapsista, joita kävin tänään moikkaamassa Purinalla. Paikalla oli Xema, Brando ja Velmu, eli kaikki jotka vielä Suomessa asustavat. Kaikki pennut olivat reippaita, kovasti ihmisten ja koirien perään ja sisällä ja ulkona rennosti. Brando aluksi ihmetteli keinun, pillin ja muutamien muiden kuulemiensa äänien perään, mutta nekin unohtuivat pian kun piti leikkiä sisarusten kanssa. Muut olivat käyneet jo hallilla aiemmin pyörimässä.

Ihania ne kyllä ovat :). Xema ja Brando kovin samankaltaisia turkiltaan ja rakenteeltaan. Brando vähän muita suurempi ja skrodempi. Velmun turkki on ihan erilainen, kovin paksua turkkia veikkaillaan ja muutenkin Velmu näyttää mielestäni kovin paljon Lucky Nana's koikkereilta :)

Xema

Brando

Velmu

Ja koko Suomessa asuvien rialokinpoikasten kööri.

Fionan ruumiinavauksen raportti on jo saapunut postissa, mutta yritän vielä saada patologia kiinni tarkentavia kysymyksiä varten ennenkuin kirjoittelen siitä enemmän.