Kaikilla on suunnitelma, kunnes tulevat lyödyksi nyrkillä kasvoihin

Tämä on yksi pitkään odottaneista luonnoskirjoituksista, johon olen tasaisin väliajoin palannut mutten saanut valmiiksi. Mietin pitkään voinko tätä julkaista, vai saako tästä sellaisen kuvan että yritän jotenkin päteä vaikken tiedä mistään mitään, mutta sitten päätin etten ole ennenkään sellaisia miettinyt vaan julkaissut ajatuksiani juuri niinkuin ne ovat.

Luonnoksissa oli kaksi muutakin agilityaiheista kirjoitusta, toinen meidän treenisuunnitelmasta kesälle ja toinen valitusta siitä, kun ei edistytä. Nuo kaksi muuta tuntuvat nyt tietysti täysin epärelevanteilta. Nyt kun Loki valitettavasti loukkaantui ennen kiinnostavinta kisakautta, kuin Kiira Korpi tai muut huippu-urheilijat ikään, ja Tessillä alkoi eilen juoksut (jälleen lähes kellontarkalla 6kk välillä), niin kesäkuun aksat on sitten todennäköisesti minulta ohi ennenkuin alkoivatkaan. En ole varma haluanko vaivautua edes turistiksi SM:iin tai Agirotuun.

Pistetään muistiin ihan offtopic, että Tessi oli ollut taas ennen juoksuja ja nyt juoksujen alussa kovin väsynyt ja kärttyinen. Meinasi antaa Irmuli kaverillekin turpiin, ainut vaan että sieltä tuli takaisin samalla mitalla nanosekunnissa. Hetken päästä kaverit oli taas bff. Ensimmäinen kerta, kun Tepsu osoittaa näin äkäistä poweria.

Yksi fun fact about Lokin jalka on, etten ole koskaan nähnyt Lokin nilkuttavan jalkaa silloin, kun kävelee minun oikealla puolellani. Toki voi olla, etten vain ole nähnyt sitä, koska se on oikealla kävellessä kauimmainen jalka ja saattaa jäädä koiran taakse piiloon. Mutta mielenkiinnosta olen kävelyttänyt Lokia nyt lähes vain oikealla puolellani ja yrittänyt katsoa nilkuttaako. Ei ole nilkuttanut.

Toinen fun fact on se, että (muistaakseni) kaikki ontumiset on tapahtuneet lyhyellä lenkillä, jolla ollaan ensin kävelty tietty metsäpätkä tuossa ihan talon vieressä. Olen nyt jättänyt menemättä sinne elätellen toiveita, että siellä esimerkiksi sopivasti polun oikealla puolella olevan muurahaispesän tässä vuodenajassa jotenkin ihan sattumalta epätavallisen ärhäkät asukit olisi aiheuttanut pureman tassuun, ja siksi aina sen jälkeen Loki nostelisi koipeaan. Olenkohan täällä koskaan maininnut olevani neuroottinen ja vainoharhainen?

Jos jätetään nämä tähtien asentoa muistuttavat syyt pois, niin todennäköisintähän on, että kyseessä on joku venähdys tai revähdys, joka olisi tullut samassa tilanteessa, jossa Lokin jalkaan tuli haava. Eli olisi ottanut jostain aika pahasti osumaa ja reagoisi nyt siihen. Levolla menisi ohi ja rauhallisesti voisi aloittaa taas lenkkeilemään ja pikkuhiljaa harrastamaan. Ei olisi huono vaihtoehto tämäkään.

Mutta.

Tässä asiaa tuijottaneena, pohtineena ja ahdistuneena on mielessä ehtinyt käydä vaikka mitä. Surullinen ja melko todennäköinen seikka on, että Lokin loukkaantuminen on tullut nimenomaan agilityssä. Syyllisen etsintä ei ole vaikeaa. Jatkuvat myöhästyneet valssit, joista on seurannut Lokin huonot laskeutumiset, ei ole kovin kaukaa haettu syy. Osteopaatin mukaan ikävästi lävähtänyt laskeutuminen on todennäköinen aiheuttaja. Surkean koiranomistajan syy-seuraus -ketju mielessä etenee seuraavalla tavalla. Onko ongelma kenties alkanut hiipiä jo 2011 talvella, kun treenattiin kouluttajalla, jonka tapa tehdä valsseja oli läväyttää koira aina pitkäksi hypyn jälkeen ja vasta sitten kääntää? Ja sitten vielä ihmettelen, miksi Lokilla on tuntunut olevan vaikeaa tulla ennakoiviin ohjauksiin.

Olisiko pitänyt tajuta tämän hyppytavan raskaus itse? Tai viimeistään väärän tekniikan selvittyä nähdä enemmän vaivaa ja treenata itse OIKEASTI hyväksi ohjaajaksi jo tuolloin ennen mitään muuta, ottaa tosissaan tieto noiden huonojen alastulojen vaikutuksesta koiraan ja OIKEASTI treenata ne hypyille kokoamiset niin ettei huonoja laskeutumisia olisi tullut yhtään sen enempää?

Toinen näkökulma. Sen jälkeen, kun oltiin treenattu koko viime talvi sporttarilla, niin olikohan meidän oma kouluttaja joka sanoi, ettei treenaisi siellä ollenkaan liukkaan alustan takia. Olisiko pitänyt tajuta, että alusta on siellä niin liukas, ja jättää treenaamatta? Olisiko ylipäänsä pitänyt tajuta alustan tärkeys suuremmassa mittakaavassa missä olen sitä pitänyt?

Kolmas, neljäs, viides ja niin edelleen näkökulma:

Oliko oma agilitykuumeeni liian paljon yhdelle koiralle kasattavaksi?
Oliko meillä liian intensiivinen kisarupeama kuukausi sitten?
Enkö antanut levätä tarpeeksi?
Tai ollaanko tehty liikaa A:n alastuloja?
Tai olenko lämpännyt tai jäähdytellyt huonosti?
Joskus olen suorituksen jälkeen unohtunut hetkeksi puimaan suoritusta tai katsomaan muiden menoa.
Kroppaa nyt ainakin olisi pitänyt huoltaa.
Olisiko pitänyt jumpata enemmän sitä selkää, jonka tiesin vaativan vahvistusta?
Tehdä tarkempi kisa-, treeni- ja harjoittelukausisuunnitelma?
Liikuttaa vaihtelevammassa maastossa?
Liikuttaa enemmän?
Olisiko pitänyt tietää paremmin?
Ottaa enemmän tosissaan?

Would've, could've, should've. But didn't.

Ei sitä kuitenkaan pitänyt todennäköisenä että kosahtaisi näillä meidän treeni- ja kisamäärillä, vastahan meidän kisaura edes alkoi. Ja niin rauhallisesti ollaan otettu ja edetty, ei pidetty kiirettä. Mutta näin vain kävi ja Loki ei tietenkään ole ensimmäinen eikä viimeinen koira, joka loukkaantuu agilityssä. Mitä enemmän etsin, löydän ja luen juttuja agilityssä hajonneista koirista, sitä enemmän ahdistun. Ja näitä on viime aikoina tupsahdellut melkein kuin sieniä sateella. Sekä hajonneita koiria, että blogikirjoituksia asian eri näkökulmista. Toki myös se seikka, että tuntee ja tietää yhä enemmän harrastuskoiria ja niiden omistajia aiheuttaa sen, että väkisinkin piiriin osuu myös niitä koiria, jotka olisivat ehkä hajonneet joka tapauksessa.

Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, että mitä järkeä tässä on, kun se on niin pirun pienestä kiinni voiko agilityä harrastaa vai ei. Tulee vähän olo, että uskaltaako sitä niin tosissaan pistää siihen aikaansa, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että valuuko kaikki panostus pöntöstä alas. Vaikka tottakai itse treenaaminen on myös lajin suuri anti, niin en tiedä jaksaisinko treenata, jos tietäisin etten voi kisata. Paitsi tietysti jos on toinen kisakoira, niin samalla voi pitää hauskaa paineettomasti muidenkin kanssa.

Monille agiliitaajille agility ei ole vain joku random kerran viikossa harrastus, vaan sille antaa ajastaan kentän ulkopuolellakin hurjan paljon. Kun intohimoa ja halua kehittyä ja kisata on enemmän kuin muille jakaa, niin on todella syvältä, että ei tarvita kuin yksi vastoinkäyminen, niinkuin vaikka Teppo-raukalla, ja harrastus loppuu kuin seinään ja koko loppuelämän agility on yhtäkkiä suuri kysymysmerkki. On erittäin epäreilua ja harmillista, kun lupaavan nuoren ohjaajan uralle tulee tauko tai joissain tapauksissa se katkeaa kokonaan, kun koira ei satu olemaan enää agilitykunnossa.

Koiraharrastukset ovat vaarallisia saamaan ihmiset esineellistämään koiria, kun aika vaikea sitä agilityäkään on harrastaa ilman koiraa. Kuulee väitettävän että koira on väline ihmiselle, joka toteuttaa omaa kunnianhimoaan. Koira ei menestystä kaipaa. Kaikilla ei ole mahdollista ottaa sitä seitsemää agilitykoiraa. Enkä suoraan sanottuna katso hyvällä joitain tyyppejä, joilla agilitystä eläkkeelle jäävät koirat vaihdetaan uuteen kotiin ja otetaan uusi tilalle. Näitäkin näkee. Mielestäni tällöin menee ihmisen tarpeet koiran omistamisen edelle. Harrastuksen loppumista voi surra ja aina miettiä ratkaisuja. Olisiko pennulle kuitenkin aikaa tai saisiko jostain lainakoiran. Mutta jos olet ensin itse rikkonut koiran ja sen seurauksena hankit sille uuden kodin, vaikka miten hyvä koti olisikin ja "koiran parasta" ajateltu, niin mielestäni silloin on kyse koiran esineellistämisestä. Ei ole tarkoitus moralisoida kenenkään päätöksiä ja toki on aina miljoona tapauskohtaista seikkaa, mutta pääsääntöisesti tätä mieltä itse olen.

Sama koskee tietysti esim. näyttelyitä tai mitä tahansa muutakin lajia, missä koira ei pärjääkään odotetulla tavalla ja sille hankitaan uusi koti. Ehkä onkin kahdenlaisia koiranomistajia. Niitä, joille koira on pääsääntöisesti perheenjäsen ja sen kanssa harrastetaan sitä mitä voidaan ja niitä, joilla koira otetaan täyttämään tietyn harrastuskoiran paikkaa ja kolaus on kova, jos koirasta ei siihen olekaan. Raja on häilyvä ja vaikea, enkä välillä ole varma siitäkään kumpaan ryhmään itse kuulun vaikkei koiria olekaan kuin tämä kaksi. En silti kiellä ettei esim. Tessin tulemisessa siskolle olisi ollut omalta osaltani joitain toiveita ja taka-ajatuksia.

Sukulaisen Lettu - olisi oikein näpsäkkä medi sekä
luonteeltaan että rakenteeltaan. Harmi, että asuu Turkkuses.

Pieni maksi.

Vaikken ole itse harrastanut agilityä kuin noin kolme vuotta, olen ymmärtänyt, että laji on ilmeisesti kokenut melkoisen myllerryksen alkuajoistaan asti. Vaikeutunut, nopeutunut, rankentunut, tiukentunut. Taso noussut ihan huimasti. Ne radat joita aiemmin oli kolmosilla, ovat nyt ykkösluokan tasoa. Pelataan niin pienistä aikaeroista, että koirat (ja myös ohjaajat) vedetään ihan äärimmilleen. Vaativuus noussut niin kovasti, että tällä hetkellä tarvitsee todellakin sen tietyn rotuisen, tietyn ruumiinrakenteisen koiran, jotta ylipäänsä harrastaminen edes puolitosissaan on mahdollista tai mitenkään päin järkevää.

Intohimoisen agilityharrastajan suuren suuri harmi on saada pieni medi tai pieni maksi.

Oma mihinkään perustumaton perstuntumani on, että ollaan tavallaan eräänlaisessa kynnyskohdassa lajin historiassa. Tähän asti niin sanotusti kuka tahansa (ohjaaja) on voinut pärjätä, jos vaan treenaa. Tai ainakin päästä pirun pitkälle. Viime aikoina koirien määrä ihmisillä on kasvanut, lajin suosio noussut huimasti ja ihmiset tietysti kilpailunhaluisina ja kunnianhimoisina haluavat aina vain lujempaa, nopeammin, paremmiksi (niin minäkin). Agility ammattilaistuu, kouluttajat tekevät yhä enemmän hommaa työkseen ja hommassa pyörii yhä enemmän rahaa.

Pikkuhiljaa lajille on käymässä kuten mille tahansa huippu-urheilulle. Ravintoon, kuntoon ja kaikkeen muuhun huippu-urheilua ympäröivään kiinnitetään koko ajan enemmän huomiota, dopingia ei sentään (vielä) ole. Harrastaminen vaatii todella suuria määriä koiran huoltoa ja panostamista harrastamisen ulkopuolella. Puhun tässä niistä harrastajista, jotka haluavat tähdätä sinne korkeammalle kuin sunnuntaikilpailuihin. Toivoin joskus, että agility olisi laji olympialaisissa, mutta tarkemmin ajateltuna en toivo enää.

Ehkä lajin huipulla olevien määrä jopa pienenee tämän seurauksena, kun samat ohjaajat kisaavat koiralla toisensa jälkeen ja pienenevä määrä ihmisiä jaksaa panostaa tarpeeksi koiran huollattamiseen ja siitä opiskelemiseen. Sekin pistää ajattelemaan, miten paljon raskaammalle juuri ohjaajien ensimmäiset agilitykoirat joutuvat. Varmasti seuraavat agilitykoirat pääsevät helpommalla, kun ohjaaja osaa itse eikä tarvitse tuhlata treenejä ohjaamisen opettelemiseen. Mitä parempi ohjaaja, sen vähemmän rasittavaa laji on koiralle, kun ei tarvitse ohjaajan osaamisen vuoksi tehdä ylimääräisiä toistoja. Kärjistettynä jokainen toisto on rasitus koiran kropalle, jokainen toisto on mahdollisuus loukkaantumiseen. Toisaalta varmaan taas osaava ohjaaja vaatii osaamattomalta koiralta tosi helposti liikaa ja etenee liian nopeasti.

Lokin kanssa on aloitettu agility ihan pentuna, mutta varovaisesti on tehty ja vasta yli vuoden ikäisenä on alettu pujottelemaan ja hyppimään. Joitain asioita tekisin silti erilailla, niinkuin varmaan jokainen nykyään. Joku aika sitten lukemistani jutuista kävi ilmi, että jotkut ovat sitä mieltä, että ikäsuositus on vielä pitemmällä, siellä melkein puolessatoista vuodessa. Siellä, minkä ikäisenä jotkut aloittavat kisaamisen.

Yhä enemmän ohjataan tekemään harjoituksia hallin ulkopuolella ja aina mahdollisimman "kevennetysti". Kun treenataan tekniikkaa on hypyt matalalla. Kun tehdään keppikulmia, pidetään vain ne 4 tai 6 keppiä. Motivointi, palkkaus, ohjauskuviot ja muut oheishärpäkkeet opetetaan ihan muiden asioiden varjolla. Yhä enemmän kuulee, että koira viedään ensimmäistä kertaa halliin "vasta" vuosikkaana.

Aiemmin pitkän uran kisanneet agilitykoirat, ne jotka ovat eläköityneet vasta 10-vuoden tienoilla, ovat aloittaneet harrastamisen silloin, kun radat eivät olleet niin vaikeita ja treenaaminen muutenkin ollut ehkä kevyempää. Vaikka toisaalta kuulee myös tarinoita siitä, miten hyppyytettiin nykyisiä korkeammilla hypyillä asfaltilla, joten ehkä laji on enemänkin muuttanut muotoaan yhdellä tavalla haastavasta toisella tavalla haastavaksi.

Tällä hetkellä on hirmuisesti koiria, jotka ovat aloittaneet kisaamisen heti kisaiän tullessa täyteen. Lienee vain aika näyttää miten näiden koirien kropat kestävät. Tuorein suuntaus näyttäisi olevan ottaa varovaisemmin pentujen kanssa. Tämä ja kasvava panostus koiran huoltoon ei tietenkään ole paha asia. Mutta riittääkö nämä estämään koirien rikki menemisen, jos lajin kehitys jatkuu näin eikä radoille tehdä koirien kuormitusta vähentäviä korjauksia.

Yhä vahvemmaksi tulee mielipiteeni siitä, että on se ehdoton nounou maksikoiralle.

Loki täyttää tänä vuonna neljä vuotta. Voi ehkä sanoa, että se on elänyt kohta noin 1/3 elämästään. Hyviä harrastusvuosia sillä on parhaassa tapauksessa jäljellä vielä kuutisen. Se on ainakin varmaa, että jos aksaharrastusta päästään jatkamaan, niin kiinnitän huomattavasti enemmän huomiota moniin alussa listaamiini asioihin. Ja mahdollisimman paljon treenaan useammalla koiralla, joiden suhteen olen onnekas.

Ehkäpä ja toivottavasti Lokin jalka paranee, päästään jatkamaan harrastusta ja en joudu taas hetkeen näitä asioita murehtimaan. Mutta mielestäni on ihan aiheellistakin jokaisen välillä miettiä omaa treenaamista ja mikä on sille koiralle loppupeleissä enää reilua. Itse ainakin tuntuu, että tekee hyvää välillä ajatella mitä kaikkea muuta koiran kanssa voi tehdä kuin agilityä (vaikka ne muut lajit ovatkin ihan tyhmiä). Koiran huollattaminen ja siitä opiskelu on yllättäen alkanut kiinnostaa, kun tosiaan tuossa meni melkein vuosi etten ole sille juurikaan kahta ajatusta laittanut. Ihmeitä tekee ja säikäyttää tuo pienikin koiran sairastaminen.

Olen pitkään ajatellut olevani ihan amatööri, mitä agilityyn tulee. Toisaalta kuitenkin olen huomannut, että on saattanut olla onni, että olen harrastanut sen verran vähän aikaa, koska nyt aiemmat huonot treenitavat ei ole päässyt juurtumaan. Kauhuissani monesti vieläkin luen juttuja joidenkin kouluttajien koulutustavoista, katson videoita pujottelevista tai hyppivistä pennuista tai kuuntelen omistajien kertomuksia kuinka he eivät lämmittele tai jäähdyttele ollenkaan. Ei ole montaakaan kuukautta siitä, kun kuuntelin puskaradiosta erään uuden agilitytuomarin koulutustapaa, joka oli ainakin silloin vielä pitää rimat aina tapissa myös koulutuksissa, koska niinhän ne on kisoissakin.

Jos nyt aloittaisin pennun kanssa agilityn harrastamisen, niin etenisin varmaan seuraavanlaisia reittejä. Ehkä hätävarjelun liioittelua, ehkä ei. Näitä ohjeita on tupsahdellut milloin mistäkin enkä väitä, että nämä olisivat jotenkin itse keksimiäni tai autuaaksi tekeviä, mutta listaan nyt itselleni muistiin:

• Hallissa leikkimistä ja rauhoittumista ja tutustumista pienestä asti
• Ilman rimoja ainakin puolivuotiaaksi, sen jälkeen speedpumpeilla, ehkä vuoden jälkeen vaihtaa rimat matalimpaan ja alkaa nostelemaan vasta puolentoista vuoden kieppeillä
• Vähintään ensimmäinen vuosi posotetaan vain suoraan eteenpäin ja opetetaan hakeutumista putkiin
• Hyppytekniikkaa speedpumpien lisäämisen jälkeen pentuharjoituksilla ja vanhempana, sitten kun kroppa alkaa olla siihen valmis, muitakin esim. kokoamisharjoituksia ja kääntymisiä.
• Puomille 2on2off:ien perusteet kotona, puomille siirtoon ehkä jossain 0,5 - 1v iässä.
• Juoksu A:n suoraan juoksemisharjoituksia voisi tehdä jo puolen vuoden iässä, mutta A:lle siirtäisin vasta 1,5 vuoden iässä
• Ohjaukset puilla
• Mahdollisimman paljon liikuntaa erilaisissa maastoissa
• 2x2 keppien ensimmäistä keppiparia voi tehdä jo aikaisinkin, 4 kepillä eri linjassa ilman pujotteluliikettä myös, mutta tästä en etenisi ennenkuin koira on vähintään 1-1,5 vuotta, riippuen koiran kehittymisestä. Hakemiset ja kulmat sun muut 4 kepillä
• Kaikki treenit suunnitellaan huolella ja mietitään mitä haluan koiralle opettaa. Jos harjoitus sujuu hyvin, älä turhaan toista samaa harjoitusta
• Aina kevennettyjä harjoituksia

En tiedä mikä tämän kirjoituksen pointti oli, tai oliko sellaista, mutta oli pakko saada purkaa ajatuksia jotenkin edes järkevään muotoon. Ehkä tärkein pointti oli se, että huollattakaa niitä koirianne ja suunnitelkaa treenit tarkkaan ja mahdollisimman vähän koiralle raskaina. Vaikka ei harrastaisikaan päästäkseen huipulle, niin laji on silti koiralle äärimmäisen raskas.

Se on minun neuvoni hurjan kolmen harrastusvuoden, yhden agilitykoiran ja ilmeisestikin yhtä monen agilityssä loukkaantuneen koiran tuomalla syvällä rintaäänellä.