Perusasioiden äärellä

Edellisen merkinnän jälkeen jäin miettimään omaa suhtautumistani koiraharrastukseen ja koiran omistamiseen. Aloin miettiä, mikä minut oikeastaan sai ajamaan 4h päivän aikana kauniina kesäpäivänä johonkin hornan tuuttiin (sori vaan Inkeroislaiset :), läkähtymään ja läkähdyttämään koiraa vain näyttelyn takia. No joo tietysti se, että näyttelyilmo oli jo maksettu, halusin saada tuon tuomarin mielipiteen Lokista jnejne. Mutta jos miettii laajemmalti. Miksi minä haluan osoittaa kenellekään minkälainen koirani on tai että se pärjää, on niin sanotusti "hyvä" koira? En puhu pelkästään näyttelyistä vaan ihan kaikesta koiraharrastamisesta. Sen lisäksi että se on yksinkertaisesti hauskaa ja kivaa, aloin miettimään omia motiivejani.

Olen aina ollut luonteeltani erittäin kilpailuhenkinen enkä tykkää hävitä. Tämä on varmaan tullut useampaan otteeseen selväksi blogissa mm. katkerien näyttelypäivien jälkeen kun tuomarit eivät näe juuri minun koirani upeutta :). Tykkään odottaa jotain kilpailutilannetta, jännittää suoritusta, odottaa tulosta, analysoida virheitä tai epäonnistumisia ja tietysti silloin tällöin toivottavasti juhlia menestystä. Minulla ei varmastikaan olisi motiivia treenata tai harjoitella, jos ei olisi mahdollisuutta tulevaisuudessa lajissa kilpailla. Tästä syystä epäilen, että esimerkiksi haku jää meiltä varmaan sivuun muiden lajien tieltä. Ns. leikkimieliset kilpailut kuten mätsärit tai vaikkapa mölliagilitykisat sen sijaan houkuttelevat, ovathan nekin kilpailua. Pidän siitä, että saan oman työni tuloksesta jotain irti ja että voin nähdä kuinka hyvin olen suoriutunut. Se että itse voin suoraan vaikuttaa menestymiseen on hurjaa ja saan siitä hirveän määrän motivaatiota treenaamiseen. Tavoitteiden asettaminen ja niiden tavoitteleminen on harrastamiseni yksi suurimmista vaikuttajista. Koiraharrastuksessa, kuten missä vaan kilpailemisessa, menestykseen varmasti jollain tasolla "turtuu", sitten jos joskus sitä on paljon. Paljon kokeneet koirankasvattajat tuskin iloitsevat esimerkiksi koiran näyttelymenestyksestä, uskallan sanoa läheskään samalla tasolla, kuin vaikka tällainen ensimmäisen näyttelykoiran omistaja.

Enkä tällä nyt tarkoita esimerkiksi sitä, että harrastan agilityä vaan sen takia että pääsen kilpailemaan. Tottakai tiettyihin lajeihin liittyy muitakin positiivisia puolia, mitkä ovat edesauttaneet juuri sen lajin valitsemista.

Yksi osa minun koiraharrastukseni ydintä on sen sosiaalisuus. Tykkään juhlia myös kaverieni ja tuttavieni menestystä. Yhteishenki ja ryhmässä toimiminen on osa kilpailemisen parhautta, autetaan ja neuvotaan toinen toisiamme yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Ilman tätä valtavaa ihan muutaman vuoden sisällä saamaani joukkoa ihania uusia koiraihmisiä, tuskin harrastaisin mitään lajia tässäkään mittakaavassa mitä nyt. Muutenkin elämäni olisi hyvin erilaista ja rutkasti köyhempää.

Nyt sitten pysähdyin miettimään, mitä koirat, erityisesti omalla kohdallani tietysti Loki the harrastuskoira, saa tästä kaikesta irti. Aktiivisena koirana se tietysti tarvitsee harrastuksia ja nauttiihan se esimerkiksi agilitystä tai mejästä silminnähden. Se ei kuitenkaan välitä kisatilanteesta, todennäköisesti lähinnä ahdistuu niistä enemmän kuin treenaamisesta tilanteen tuoman jännittävyyden takia. Sille ei ole väliä minkä verran se saa pokaaleja tai titteleitä nimensä eteen. Se tuskin nauttii tuntemattomien ihmisten räplättävänä olemisesta. Pakko se on myöntää, että kilpaileminen tuo koiralle myös negatiivisia asioita: stressaavan tai jännittävän omistajan, uusia pelottavia tilanteita, epäonnistumisen jälkeen pettyneen omistajan jonka mielentilaa koira heti peilaa. Itse treenaamisesta nauttii sekä koira ja omistaja, mutta kilpaileminen on vain ja ainoastaan omistajaa varten. Joskus treenaaminenkin saattaa valua niin vakavaksi puurtamiseksi, että tekisi hyvää vähän pysähtyä ja miettiä miksi tätä oikein tehdään. Itse huomaan tätä aika ajoin ja uskon sen paineistavan Lokia.

Lokin tulon jälkeen Fionan vointi on pysynyt suhteellisen hyvänä *kopkop*. Onhan siinä vaikuttajina varmaan ruokavalion kohdalleen löytyminen, mutta osasyynä voisi mielestäni hyvin olla myös se, etten enää aseta Fionan kohdalle paineita mistään. Se vaan on ja nauttii elämästä ilman tavoitteita tai päämääriä. En esimerkiksi seuraa enää sen joka ulostetta maanisesti arvostellen tai kiinnitä huomiota sen jokaiseen lutkutusääneen. Tällainen aiempi käyttäytymiseni aivan varmasti heijastui heti myös Fionaan. Fionan kohdalla tuo kaikki sai alkunsa sen sairastamisesta ja sairaan koiran omistajat varmasti tietävät, ettei tuollaisesta jatkuvasta vahtimisesta ole helppo päästä eroon. Huomaan käyttäytyväni samallalailla nyt välillä Lokin kanssa ja epäilen sen aiheuttavan tuota ajoittaista arkuutta kummallisissa tilanteissa. Metallihäkin kolina saa sen hermoilemaan näyttelyssä, mutta käveleminen järkyttävän kovaäänisen painepesurin ohi lenkillä ei saa siinä aikaan mitään. Sellainen koira millainen omistaja, onneksi ja valitettavasti.

Koska koirat eivät kyseenalaista meidän kilpailemistamme vaan tekevät aina parhaansa vaikka tilanne olisi kuinka hankala tai epämiellyttävä, pitää meidänkin yrittää puolestamme antaa koirillemme sitä mistä vain he eniten nauttivat, vaikka emme itse siitä niin välittäisikään.

Loki näki tiistaina oravan. Se kiipesi puuhun ihan meidän kotiovemme vieressä. Loki kierteli ja kaarteli pusikkoja ja puita ihmetellen ja yrittäen selvittää, mihin orava katosi. Se oli aivan omissa maailmoissaan, kaikki vaistot hereillä. Olisin voinut katsoa sen touhuamista vaikka kuinka kauan. Se oli niin onnessaan saadessaan etsiä tuota oravaa ja olen varma ettei mikään agilityrata, verijälki, näyttelykehästä puhumattakaan, olisi mennyt Lokin arvoasteikolla tuon oravan edelle. Fionan kohdalla vastaavan "pure happiness" -ilmiön saa aikaan vaikka se, kun sen kanssa leikkii niin että Fiona saa juosta karkuun lelu suussa. Tämä "omistaja jahtaa koiraa" -leikki, mitä en tarkoituksella koskaan opettanut Lokille eikä olisi totuuden nimissä pitänyt opettaa Fionallekaan, on Fionan mielestä yksi päivän kohokohdista.

Varmasti koirilla olisi ollut kivempaa telmiä mökillä vielä päivän pitempään näyttelyyn lähtemisen sijasta. Päätinkin pari päivää sitten koiranpäivän kunniaksi höllentää omaa pipoani tavoitteiden ja harrastuksien suhteen ja vääntää mittaria enemmän sinne suuntaan, mistä koirat nauttivat. Pitäisi oppia enemmän arvostamaan niitä arjen hetkiä koirien kanssa kun ne ovat onnellisimmillaan. Tämä tarkoittaa käytännössä enemmän koirien vapaanapitoa turvallisessa maastossa, paljon rapsuttamista, leikkimistä. Nämä jokapäiväiset toimet usein jäävät huomaamatta vähemmälle, kun keskitytään vaikka päivän agilitytreeneihin. Vähemmän saisi olla puolestaan koiria paineistavaa toimintaa, kuten hiki hatussa puurtamista tai esimerkiksi päivän tuhlaamista autossa istumiseen ja ihmisvilinäisessä näyttelykehässä pyörimiseen. Pitäisi useammin muistaa pitää vapaapäiviä treenaamisesta ja opetella vaikka kivoja temppuja vain opettelemisen ilosta. Mekin opeteltiin eilen "orava" asentoa ja tänään jalkojen välistä pujottelua.

Koiranpäiväni suurin piriste tuli iltalenkillä, kun käytiin pieni juttutuokio meidän lähistöllä asuvan omakotitalon omistajan kanssa. Oltiin koirien kanssa tuolla omakotialueella kävelyllä, kun vastaan tuli auto. Mentiin tien laitaan erään omakotitalon pihanurmikon reunalle pois auton tieltä, ettei koirat kiskoisi vahingossa tielle. Auto kiihdytti, ajoi suoraan meidän eteemme omakotitalon pihaan ja parkkeerasi siihen. Autosta tuli ulos nainen, joka alkoi sättiä minua siitä, että "miksi te aina annatte koirien tehdä tarpeensa minun pihalleni". Kysyin nätisti että saisiko vähän tarkennusta ja että mikä tarkalleen oli hänen tonttiansa. Hetken nainen puhui selvästi suutahtaneena kunnes lopetti. Mietin jatkaisiko vain matkaa, mutta kysyin sitten kuuluuko viereinen pieni metsäpläntti myös jonkun tontille. Naisen puheen sävy muuttui välittömästi, ehkä jotenkin aavisti että en ollut oikeasti tahallaan hänen tontillaan, vaan minua rehellisesti kiinnosti mistä voisin mielummin koirani kävelyttää. Loppujen lopuksi päädyimme puhumaan pitkät pätkät tyhmistä koiran kakkoja keräämättä jättävistä koiranomistajista ja naisen aiemmasta perhoskoirasta. Hän kysyi koirieni rotua ja sanoi että on kovin sieviä. Toivotimme hyvät illan jatkot ja jäi jotenkin tosi hyvä mieli tuosta juttutuokiosta.

Tästä piti tulla ihan lyhyt päivitys, mutta taas vähän pääsi venymään. Merkinnän pointti oli kuitenkin sanoa näin kesän kynnyksellä, että muistakaa mistä koiranne eniten nauttivat ja saavat mielihyvää. Antakaa koirillenne paljon sitä jotta ne saavat olla koiria, sillä nekin antavat meille niin paljon keinoja toteuttaa ja ilmaista itseämme.

Aamen ja hyvää vappua, me painutaan viettämään vappua mökille. Mie opiskelen ja koirat saavat olla koiria :)