torstai 5. kesäkuuta 2014

Poikaset 2,5 viikkoa

Kaikki kuvat (c) Raija Aaltonen

Pentulaatikolle kuuluu hyvää. Kaikilla on silmät auki ja kävelemisharjoitukset ovat meneillään. Kaikki neljä Rian ja Lokinpoikasta kasvavat hyvin ja tasaisesti, herra B syntyessä pienimpänäkin on saanut muut kiinni painossa. Kasvukäyrä on miellyttävää katsottavaa. Pennut tulevat varmaan olemaan luovtusikäisenä aika reippaasti suurempia kuin Loki (2,8kg) tai sisaruksensa, mutta onhan näitä vähemmänkin joten maitoa riittää hyvin kaikille.






maanantai 2. kesäkuuta 2014

Turisti

Eilen ajeltiin Lokin kanssa Spanieliliiton pääerikoisnäyttelyyn Mustialaan. 1,5h ajelua, nelisen tuntia paikan päällä ja 1,5h ajelua takaisin eikä koira käynyt edes kehässä. Ihan kiva oli käydä pitkästä aikaa kehän laidalla, mutta olihan tuo sinällään vähän turhan pitkän matkan päässä pelkäksi turistireissuksi.

Lokille kuitenkin teki hyvää pitkästä aikaa jokin muu koiratapahtuma kuin agilitykilpailu. Se aluksi kävi vähän kuumana, mutta rauhoittui, kun totesi että jaa näitä koiria pyörii täällä enemmänkin.

Tuomarina oli hollantilainen kooikerhondjekasvattaja Astrid Straaijer (kennel Qunack's Favor), onkohan peräti ainoa tuomaroiva koikkerikasvattaja. Seisoin aina välillä tuomariteltan vieressä mihin kuuli kivasti saneltuja arvosteluja. Tuomarilla oli lappu missä selvästi luki sanoja muistilistassa, jonka mukaan hän kävi koiria lävitse. Arviointilaput olikin lähes täyteen kirjoitettu kaikilla, joten todella pitkät arvostelut kirjoitti.

Hän osoitti aika kivanlaisia tuomarointipiirteitä. Yhtä pentua ei arvosteltu loppuun, kun käyttäytyi huonosti ja laitettiin pihalle. Jos koiraa jänskätti, niin tuomari antoi nameja ja oli kovin kiltti, mutta käyttäytyminen näkyi kuitenkin usein arvosanassa. Hänellä oli vinkulelu jos halusi hakea koiralta ilmettä ja mittasi kaikki kooltaan epäselvät koirat. Luokkasijoituksissa yksi koira rähähti vieressäolijalle ja se tipautettiin kakkossijalta kolmoseksi "because of that behavior".

Kovin tarkkaa oli tuomarilinja, valioista molemmista sukupuolista vain joku alle 5 koiraa sai ERI:n. Linjasta en aina ihan samaa mieltä ollut, mutta ehkä olin kuitenkin vain puolueellinen. Rimpula, tyttömäinen ja ryhmässä ravatessa kierroksia saava Loksutin olisi varmaan kävellyt kehästä H:n tai huonomman kanssa pois :)

VSP-vetsku oli Rian emä Oona eli Lokinpoikasten mummi.

Varasin Lokille ajan lääkäriin. Ajan sai ortopedille Jan Räihälle vasta viikon päähän maanantaille, mutta halusin viedä juuri Räihälle, koska luin hänen olevan eräänlainen spesialisti näissä "kivi anturassa" tyyppisissä jutuissa. Lisäksi voi sitten samalla tietysti käydä läpi kaikki muutkin jalan kohdat ja etsiä missä vika voisi olla.

Loki lenkkeilee tossu jalassa tosi hyvin, kertaakaan ei ole ontunut tossu jalassa eikä muutenkaan taas useaan päivään. Mistä vetoa huomenna ontuu taas kun menin näin sanomaan. Ylihuomenna on uusintavisiitti osteopaatille. Sen jälkeen varmaan alan vähän pidentää lenkkejä ihan siksi, että näen tuleeko oireet takaisin rasituksen lisääntyessä niin osaa sitten Räihälle kertoa tarkat kuvaukset. Lainasin eilen porukoilta kolme erilaista suurennuslasia ja kyttäsin Lokin koipea taas illalla. Kohta, missä ajattelin että voisi olla tikku, alkoi jo vähän punoittaa kaikesta ronkkimisesta, joten nyt annan jalan olla suosiolla rauhassa lääkäriin asti. Suurennuslasitkaan eivät paljastaneet mitään uutta jalasta. Röntgenkatseesta olisi hyötyä.

Suville kiitos kuvista! Kohteilla ei vaan ollut ehkä paras päivä. Minä näytän Tytin sanoin känniseltä ja Lokilla on omassa kuvassaan kunnon "doh O_o" -ilme.



Facebookissa olen seurannut Cecilia havannankoiran taistelua mystistä sairautta vastaan viimeiset pari viikkoa. Eilen taistelu hävittiin.


"Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi,
aina sinussa."

lauantai 31. toukokuuta 2014

Johtolanka


Eilen siirryin koiven tutkimisen jatkokurssille ja aloin syynäämään jalkaa aivan toisesta päästä mitä nyt on epäilty, eli siirryin selästä tassuun. Koska jalka on aina sama, päättelin, että todennäköisyyksien mukaan syyllinen löytyy nimenomaan tästä jalasta. Ei muuta kuin koira makuulle ja karvoja saksimaan.

Olen tottakai aiemminkin katsonut tassua ja etsinyt sieltä ontumisen aiheuttajaa, mutta en tässä mittakaavassa, koska lääkärikin sanoi, että koska tassuja ei aristeta niin ei syy ole siellä vaan jossain muualla. Eihän Lokilta edes kuvattu tassua silloin, kun ontumisen takia kuvattiin selkä, lonkat ja polvet.

Löysin onnutun jalan yhdestä anturasta ehkä keskikokoisen halkeaman, mutta Loki ei aristanut sitä yhtään. Tutkailin haavaa ja yritin miettiä voiko se aiheuttaa ontumista, ja koska FB-aikakausi, piti haavasta tietysti ottaa kuva näytille muiden mielipiteitä varten. Kännykkäräpsy oli aika huono pimeässä, mutta vähän tästä näkee. Haava ulottuu lähes anturan läpi vasemmalta oikealle, mutta ei näytä erityisen syvältä.

Pistin tassuun (kaikkiin, kun olivat kaikki hieman kuivan oloiset) tummelia ja siirryin kenttätutkimuksesta kirjallisuuskatsaukseen.

"Halkeama anturassa", "haava anturassa" ja useiden hyvin ällöttävien kuvahakujen jälkeen vihdoin löytyneen oikean englanninkielisen hakutermin "dog pad wound" hakutuloksien selaamisen ja lukemisen jälkeen paras apu löytyi kuitenkin jälleen läheltä, koiratiedon rautalankahässäkästä eli tietysti Katiskasta.

Anturan haava sekä Tassut -sivujen lukemisen jälkeen alkoi näyttää ihan mahdolliselta, että Lokin tassussa voisi olla haavauman lisäksi joku roska, kivi, lasia. Kuten tässä kuvassa näytetään, ihan minimaalinenkin hiekanjyvä uponneena anturaan voi aiheuttaa ontumista. Lisäksi Team Kenzongos blogissa löytyy useitakin tekstejä aiheesta kivi anturassa. Roskat voivat upota selvän kolon lisäksi anturassa myös viiltohaavaan.

Tällaiselle ontumiselle on tyypillistä satunnaisuuden lisäksi se, että ontumista tapahtuu nimenomaan kovalla alustalla kuten asfaltilla, mutta pehmeämmällä kuten ruoholla ontumista ei tapahdu. Ontuminen usein ilmenee siirryttäessä pehmeältä alustalta kovalle. Olen tietysti yrittänyt parhaani mukaan muistella millä alustalla Loki on ontunut. Muistan lääkärin kysyneen saman kysymyksen mutten muista mitä vastasin. Suurin osa ontumisista on tapahtunut lenkin loppupuolella kun ollaan oltu lähestymässä kotia, eli monesti asfaltilla. On Loki kuitenkin ontunut myös hiekkatiellä, joten sinänsä mitään ultimaalista varmuutta ei tietenkään voi olla. Satunnaista Lokin ontuminen kuitenkin nimenomaan on, noin kerran pari viikossa tapahtunutta.

Facebookiin laittamaani anturahaavan kuvaan tulikin muutamia kokemuksia aiheesta "roska anturassa" ja mitä enemmän siitä luin, sitä todennäköisempänä sitä pidän. Tottakai tosin, tässä vaiheessa mikä tahansa johtolanka saa minut aivan vakuuttuneeksi siitä, että kyse on juuri tästä, koska kaikki muuhan on jo poissuljettu.

Tänään trimmasin lisää karvoja, pesin tassun ja huuhtelin sen kunnolla ja tutkin lisää. Kävin vanupuikolla tökkimällä läpi kaikkien anturoiden pääliset ja sivut etsien kipukohtaa, missä voisi olla roskaa tai miksi ei toisaalta jotain pientä murtumaakin. Kaikki anturat toki hieman kutittivat, mutta tuon halki olevan anturan sisemmällä sivulla oli pieni alue, mistä tuli useammalla kerralla selvästi suurempi reaktio. Pitää tehdä uusintakierros myöhemmin ja yrittää tutkia uusiutuuko nimenomaan tuon kohdan arkuus. Olisi huippua, jos saisin paikannettua kipupisteen noin tarkasti.

Nyt vain harmittaa, että ensinnäkään en ottanut ensimmäisiä ontumisia vakavasti ja tutkinut HETI kunnolla tassua ja jalkaa. Lisäksi harmittaa, ettei lääkärissä kuvattu tassua ja varpaita.

Sen verran vahvana haluan nähdä tämän johtolangan, että varaan ensi viikolle ajan ortopedille tarkempaa tutkimusta varten. Kuvataan vaikka kaikki varpaat, jos sillä saisi mahdollisesti löydettyä syyllisen ontumiseen. Toki valitettavasti vain osa roskista näkyy röntgenkuvassa. Lääkäriin asti pidän nyt tassun puhtaana ja ulkoilut hoidetaan tassusiteellä, välttääkseni lian ja uusien roskien päätymisen tassuun siltä varalta, että tuo haavauma olisi jotenkin ongelmien syy joko jo tassussa olevan kiven/roskan takia tai sitten itse haavauman pöpööntymisen takia.

torstai 29. toukokuuta 2014

Kaikilla on suunnitelma, kunnes tulevat lyödyksi nyrkillä kasvoihin


Tämä on yksi pitkään odottaneista luonnoskirjoituksista, johon olen tasaisin väliajoin palannut mutten saanut valmiiksi. Mietin pitkään voinko tätä julkaista, vai saako tästä sellaisen kuvan että yritän jotenkin päteä vaikken tiedä mistään mitään, mutta sitten päätin etten ole ennenkään sellaisia miettinyt vaan julkaissut ajatuksiani juuri niinkuin ne ovat.

Luonnoksissa oli kaksi muutakin agilityaiheista kirjoitusta, toinen meidän treenisuunnitelmasta kesälle ja toinen valitusta siitä, kun ei edistytä. Nuo kaksi muuta tuntuvat nyt tietysti täysin epärelevanteilta. Nyt kun Loki valitettavasti loukkaantui ennen kiinnostavinta kisakautta, kuin Kiira Korpi tai muut huippu-urheilijat ikään, ja Tessillä alkoi eilen juoksut (jälleen lähes kellontarkalla 6kk välillä), niin kesäkuun aksat on sitten todennäköisesti minulta ohi ennenkuin alkoivatkaan. En ole varma haluanko vaivautua edes turistiksi SM:iin tai Agirotuun.

Pistetään muistiin ihan offtopic, että Tessi oli ollut taas ennen juoksuja ja nyt juoksujen alussa kovin väsynyt ja kärttyinen. Meinasi antaa Irmuli kaverillekin turpiin, ainut vaan että sieltä tuli takaisin samalla mitalla nanosekunnissa. Hetken päästä kaverit oli taas bff. Ensimmäinen kerta, kun Tepsu osoittaa näin äkäistä poweria.

Yksi fun fact about Lokin jalka on, etten ole koskaan nähnyt Lokin nilkuttavan jalkaa silloin, kun kävelee minun oikealla puolellani. Toki voi olla, etten vain ole nähnyt sitä, koska se on oikealla kävellessä kauimmainen jalka ja saattaa jäädä koiran taakse piiloon. Mutta mielenkiinnosta olen kävelyttänyt Lokia nyt lähes vain oikealla puolellani ja yrittänyt katsoa nilkuttaako. Ei ole nilkuttanut.

Toinen fun fact on se, että (muistaakseni) kaikki ontumiset on tapahtuneet lyhyellä lenkillä, jolla ollaan ensin kävelty tietty metsäpätkä tuossa ihan talon vieressä. Olen nyt jättänyt menemättä sinne elätellen toiveita, että siellä esimerkiksi sopivasti polun oikealla puolella olevan muurahaispesän tässä vuodenajassa jotenkin ihan sattumalta epätavallisen ärhäkät asukit olisi aiheuttanut pureman tassuun, ja siksi aina sen jälkeen Loki nostelisi koipeaan. Olenkohan täällä koskaan maininnut olevani neuroottinen ja vainoharhainen?

Jos jätetään nämä tähtien asentoa muistuttavat syyt pois, niin todennäköisintähän on, että kyseessä on joku venähdys tai revähdys, joka olisi tullut samassa tilanteessa, jossa Lokin jalkaan tuli haava. Eli olisi ottanut jostain aika pahasti osumaa ja reagoisi nyt siihen. Levolla menisi ohi ja rauhallisesti voisi aloittaa taas lenkkeilemään ja pikkuhiljaa harrastamaan. Ei olisi huono vaihtoehto tämäkään.

Mutta.

Tässä asiaa tuijottaneena, pohtineena ja ahdistuneena on mielessä ehtinyt käydä vaikka mitä. Surullinen ja melko todennäköinen seikka on, että Lokin loukkaantuminen on tullut nimenomaan agilityssä. Syyllisen etsintä ei ole vaikeaa. Jatkuvat myöhästyneet valssit, joista on seurannut Lokin huonot laskeutumiset, ei ole kovin kaukaa haettu syy. Osteopaatin mukaan ikävästi lävähtänyt laskeutuminen on todennäköinen aiheuttaja. Surkean koiranomistajan syy-seuraus -ketju mielessä etenee seuraavalla tavalla. Onko ongelma kenties alkanut hiipiä jo 2011 talvella, kun treenattiin kouluttajalla, jonka tapa tehdä valsseja oli läväyttää koira aina pitkäksi hypyn jälkeen ja vasta sitten kääntää? Ja sitten vielä ihmettelen, miksi Lokilla on tuntunut olevan vaikeaa tulla ennakoiviin ohjauksiin.

Olisiko pitänyt tajuta tämän hyppytavan raskaus itse? Tai viimeistään väärän tekniikan selvittyä nähdä enemmän vaivaa ja treenata itse OIKEASTI hyväksi ohjaajaksi jo tuolloin ennen mitään muuta, ottaa tosissaan tieto noiden huonojen alastulojen vaikutuksesta koiraan ja OIKEASTI treenata ne hypyille kokoamiset niin ettei huonoja laskeutumisia olisi tullut yhtään sen enempää?

Toinen näkökulma. Sen jälkeen, kun oltiin treenattu koko viime talvi sporttarilla, niin olikohan meidän oma kouluttaja joka sanoi, ettei treenaisi siellä ollenkaan liukkaan alustan takia. Olisiko pitänyt tajuta, että alusta on siellä niin liukas, ja jättää treenaamatta? Olisiko ylipäänsä pitänyt tajuta alustan tärkeys suuremmassa mittakaavassa missä olen sitä pitänyt?

Kolmas, neljäs, viides ja niin edelleen näkökulma:

Oliko oma agilitykuumeeni liian paljon yhdelle koiralle kasattavaksi?
Oliko meillä liian intensiivinen kisarupeama kuukausi sitten?
Enkö antanut levätä tarpeeksi?
Tai ollaanko tehty liikaa A:n alastuloja?
Tai olenko lämpännyt tai jäähdytellyt huonosti?
Joskus olen suorituksen jälkeen unohtunut hetkeksi puimaan suoritusta tai katsomaan muiden menoa.
Kroppaa nyt ainakin olisi pitänyt huoltaa.
Olisiko pitänyt jumpata enemmän sitä selkää, jonka tiesin vaativan vahvistusta?
Tehdä tarkempi kisa-, treeni- ja harjoittelukausisuunnitelma?
Liikuttaa vaihtelevammassa maastossa?
Liikuttaa enemmän?
Olisiko pitänyt tietää paremmin?
Ottaa enemmän tosissaan?

Would've, could've, should've. But didn't.


Ei sitä kuitenkaan pitänyt todennäköisenä että kosahtaisi näillä meidän treeni- ja kisamäärillä, vastahan meidän kisaura edes alkoi. Ja niin rauhallisesti ollaan otettu ja edetty, ei pidetty kiirettä. Mutta näin vain kävi ja Loki ei tietenkään ole ensimmäinen eikä viimeinen koira, joka loukkaantuu agilityssä. Mitä enemmän etsin, löydän ja luen juttuja agilityssä hajonneista koirista, sitä enemmän ahdistun. Ja näitä on viime aikoina tupsahdellut melkein kuin sieniä sateella. Sekä hajonneita koiria, että blogikirjoituksia asian eri näkökulmista. Toki myös se seikka, että tuntee ja tietää yhä enemmän harrastuskoiria ja niiden omistajia aiheuttaa sen, että väkisinkin piiriin osuu myös niitä koiria, jotka olisivat ehkä hajonneet joka tapauksessa.

Väistämättä tulee kuitenkin mieleen, että mitä järkeä tässä on, kun se on niin pirun pienestä kiinni voiko agilityä harrastaa vai ei. Tulee vähän olo, että uskaltaako sitä niin tosissaan pistää siihen aikaansa, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Että valuuko kaikki panostus pöntöstä alas. Vaikka tottakai itse treenaaminen on myös lajin suuri anti, niin en tiedä jaksaisinko treenata, jos tietäisin etten voi kisata. Paitsi tietysti jos on toinen kisakoira, niin samalla voi pitää hauskaa paineettomasti muidenkin kanssa.

Monille agiliitaajille agility ei ole vain joku random kerran viikossa harrastus, vaan sille antaa ajastaan kentän ulkopuolellakin hurjan paljon. Kun intohimoa ja halua kehittyä ja kisata on enemmän kuin muille jakaa, niin on todella syvältä, että ei tarvita kuin yksi vastoinkäyminen, niinkuin vaikka Teppo-raukalla, ja harrastus loppuu kuin seinään ja koko loppuelämän agility on yhtäkkiä suuri kysymysmerkki. On erittäin epäreilua ja harmillista, kun lupaavan nuoren ohjaajan uralle tulee tauko tai joissain tapauksissa se katkeaa kokonaan, kun koira ei satu olemaan enää agilitykunnossa.

Koiraharrastukset ovat vaarallisia saamaan ihmiset esineellistämään koiria, kun aika vaikea sitä agilityäkään on harrastaa ilman koiraa. Kuulee väitettävän että koira on väline ihmiselle, joka toteuttaa omaa kunnianhimoaan. Koira ei menestystä kaipaa. Kaikilla ei ole mahdollista ottaa sitä seitsemää agilitykoiraa. Enkä suoraan sanottuna katso hyvällä joitain tyyppejä, joilla agilitystä eläkkeelle jäävät koirat vaihdetaan uuteen kotiin ja otetaan uusi tilalle. Näitäkin näkee. Mielestäni tällöin menee ihmisen tarpeet koiran omistamisen edelle. Harrastuksen loppumista voi surra ja aina miettiä ratkaisuja. Olisiko pennulle kuitenkin aikaa tai saisiko jostain lainakoiran. Mutta jos olet ensin itse rikkonut koiran ja sen seurauksena hankit sille uuden kodin, vaikka miten hyvä koti olisikin ja "koiran parasta" ajateltu, niin mielestäni silloin on kyse koiran esineellistämisestä. Ei ole tarkoitus moralisoida kenenkään päätöksiä ja toki on aina miljoona tapauskohtaista seikkaa, mutta pääsääntöisesti tätä mieltä itse olen.

Sama koskee tietysti esim. näyttelyitä tai mitä tahansa muutakin lajia, missä koira ei pärjääkään odotetulla tavalla ja sille hankitaan uusi koti. Ehkä onkin kahdenlaisia koiranomistajia. Niitä, joille koira on pääsääntöisesti perheenjäsen ja sen kanssa harrastetaan sitä mitä voidaan ja niitä, joilla koira otetaan täyttämään tietyn harrastuskoiran paikkaa ja kolaus on kova, jos koirasta ei siihen olekaan. Raja on häilyvä ja vaikea, enkä välillä ole varma siitäkään kumpaan ryhmään itse kuulun vaikkei koiria olekaan kuin tämä kaksi. En silti kiellä ettei esim. Tessin tulemisessa siskolle olisi ollut omalta osaltani joitain toiveita ja taka-ajatuksia.

Sukulaisen Lettu - olisi oikein näpsäkkä medi sekä
luonteeltaan että rakenteeltaan. Harmi, että asuu Turkkuses.
Pieni maksi.
Vaikken ole itse harrastanut agilityä kuin noin kolme vuotta, olen ymmärtänyt, että laji on ilmeisesti kokenut melkoisen myllerryksen alkuajoistaan asti. Vaikeutunut, nopeutunut, rankentunut, tiukentunut. Taso noussut ihan huimasti. Ne radat joita aiemmin oli kolmosilla, ovat nyt ykkösluokan tasoa. Pelataan niin pienistä aikaeroista, että koirat (ja myös ohjaajat) vedetään ihan äärimmilleen. Vaativuus noussut niin kovasti, että tällä hetkellä tarvitsee todellakin sen tietyn rotuisen, tietyn ruumiinrakenteisen koiran, jotta ylipäänsä harrastaminen edes puolitosissaan on mahdollista tai mitenkään päin järkevää.

Intohimoisen agilityharrastajan suuren suuri harmi on saada pieni medi tai pieni maksi.

Oma mihinkään perustumaton perstuntumani on, että ollaan tavallaan eräänlaisessa kynnyskohdassa lajin historiassa. Tähän asti niin sanotusti kuka tahansa (ohjaaja) on voinut pärjätä, jos vaan treenaa. Tai ainakin päästä pirun pitkälle. Viime aikoina koirien määrä ihmisillä on kasvanut, lajin suosio noussut huimasti ja ihmiset tietysti kilpailunhaluisina ja kunnianhimoisina haluavat aina vain lujempaa, nopeammin, paremmiksi (niin minäkin). Agility ammattilaistuu, kouluttajat tekevät yhä enemmän hommaa työkseen ja hommassa pyörii yhä enemmän rahaa.

Pikkuhiljaa lajille on käymässä kuten mille tahansa huippu-urheilulle. Ravintoon, kuntoon ja kaikkeen muuhun huippu-urheilua ympäröivään kiinnitetään koko ajan enemmän huomiota, dopingia ei sentään (vielä) ole. Harrastaminen vaatii todella suuria määriä koiran huoltoa ja panostamista harrastamisen ulkopuolella. Puhun tässä niistä harrastajista, jotka haluavat tähdätä sinne korkeammalle kuin sunnuntaikilpailuihin. Toivoin joskus, että agility olisi laji olympialaisissa, mutta tarkemmin ajateltuna en toivo enää.

Ehkä lajin huipulla olevien määrä jopa pienenee tämän seurauksena, kun samat ohjaajat kisaavat koiralla toisensa jälkeen ja pienenevä määrä ihmisiä jaksaa panostaa tarpeeksi koiran huollattamiseen ja siitä opiskelemiseen. Sekin pistää ajattelemaan, miten paljon raskaammalle juuri ohjaajien ensimmäiset agilitykoirat joutuvat. Varmasti seuraavat agilitykoirat pääsevät helpommalla, kun ohjaaja osaa itse eikä tarvitse tuhlata treenejä ohjaamisen opettelemiseen. Mitä parempi ohjaaja, sen vähemmän rasittavaa laji on koiralle, kun ei tarvitse ohjaajan osaamisen vuoksi tehdä ylimääräisiä toistoja. Kärjistettynä jokainen toisto on rasitus koiran kropalle, jokainen toisto on mahdollisuus loukkaantumiseen. Toisaalta varmaan taas osaava ohjaaja vaatii osaamattomalta koiralta tosi helposti liikaa ja etenee liian nopeasti.

Lokin kanssa on aloitettu agility ihan pentuna, mutta varovaisesti on tehty ja vasta yli vuoden ikäisenä on alettu pujottelemaan ja hyppimään. Joitain asioita tekisin silti erilailla, niinkuin varmaan jokainen nykyään. Joku aika sitten lukemistani jutuista kävi ilmi, että jotkut ovat sitä mieltä, että ikäsuositus on vielä pitemmällä, siellä melkein puolessatoista vuodessa. Siellä, minkä ikäisenä jotkut aloittavat kisaamisen.

Yhä enemmän ohjataan tekemään harjoituksia hallin ulkopuolella ja aina mahdollisimman "kevennetysti". Kun treenataan tekniikkaa on hypyt matalalla. Kun tehdään keppikulmia, pidetään vain ne 4 tai 6 keppiä. Motivointi, palkkaus, ohjauskuviot ja muut oheishärpäkkeet opetetaan ihan muiden asioiden varjolla. Yhä enemmän kuulee, että koira viedään ensimmäistä kertaa halliin "vasta" vuosikkaana.

Aiemmin pitkän uran kisanneet agilitykoirat, ne jotka ovat eläköityneet vasta 10-vuoden tienoilla, ovat aloittaneet harrastamisen silloin, kun radat eivät olleet niin vaikeita ja treenaaminen muutenkin ollut ehkä kevyempää. Vaikka toisaalta kuulee myös tarinoita siitä, miten hyppyytettiin nykyisiä korkeammilla hypyillä asfaltilla, joten ehkä laji on enemänkin muuttanut muotoaan yhdellä tavalla haastavasta toisella tavalla haastavaksi.

Tällä hetkellä on hirmuisesti koiria, jotka ovat aloittaneet kisaamisen heti kisaiän tullessa täyteen. Lienee vain aika näyttää miten näiden koirien kropat kestävät. Tuorein suuntaus näyttäisi olevan ottaa varovaisemmin pentujen kanssa. Tämä ja kasvava panostus koiran huoltoon ei tietenkään ole paha asia. Mutta riittääkö nämä estämään koirien rikki menemisen, jos lajin kehitys jatkuu näin eikä radoille tehdä koirien kuormitusta vähentäviä korjauksia.

Yhä vahvemmaksi tulee mielipiteeni siitä, että on se ehdoton nounou maksikoiralle.

Loki täyttää tänä vuonna neljä vuotta. Voi ehkä sanoa, että se on elänyt kohta noin 1/3 elämästään. Hyviä harrastusvuosia sillä on parhaassa tapauksessa jäljellä vielä kuutisen. Se on ainakin varmaa, että jos aksaharrastusta päästään jatkamaan, niin kiinnitän huomattavasti enemmän huomiota moniin alussa listaamiini asioihin. Ja mahdollisimman paljon treenaan useammalla koiralla, joiden suhteen olen onnekas.

Ehkäpä ja toivottavasti Lokin jalka paranee, päästään jatkamaan harrastusta ja en joudu taas hetkeen näitä asioita murehtimaan. Mutta mielestäni on ihan aiheellistakin jokaisen välillä miettiä omaa treenaamista ja mikä on sille koiralle loppupeleissä enää reilua. Itse ainakin tuntuu, että tekee hyvää välillä ajatella mitä kaikkea muuta koiran kanssa voi tehdä kuin agilityä (vaikka ne muut lajit ovatkin ihan tyhmiä). Koiran huollattaminen ja siitä opiskelu on yllättäen alkanut kiinnostaa, kun tosiaan tuossa meni melkein vuosi etten ole sille juurikaan kahta ajatusta laittanut. Ihmeitä tekee ja säikäyttää tuo pienikin koiran sairastaminen.

Olen pitkään ajatellut olevani ihan amatööri, mitä agilityyn tulee. Toisaalta kuitenkin olen huomannut, että on saattanut olla onni, että olen harrastanut sen verran vähän aikaa, koska nyt aiemmat huonot treenitavat ei ole päässyt juurtumaan. Kauhuissani monesti vieläkin luen juttuja joidenkin kouluttajien koulutustavoista, katson videoita pujottelevista tai hyppivistä pennuista tai kuuntelen omistajien kertomuksia kuinka he eivät lämmittele tai jäähdyttele ollenkaan. Ei ole montaakaan kuukautta siitä, kun kuuntelin puskaradiosta erään uuden agilitytuomarin koulutustapaa, joka oli ainakin silloin vielä pitää rimat aina tapissa myös koulutuksissa, koska niinhän ne on kisoissakin.

Jos nyt aloittaisin pennun kanssa agilityn harrastamisen, niin etenisin varmaan seuraavanlaisia reittejä. Ehkä hätävarjelun liioittelua, ehkä ei. Näitä ohjeita on tupsahdellut milloin mistäkin enkä väitä, että nämä olisivat jotenkin itse keksimiäni tai autuaaksi tekeviä, mutta listaan nyt itselleni muistiin:

  • Hallissa leikkimistä ja rauhoittumista ja tutustumista pienestä asti
  • Ilman rimoja ainakin puolivuotiaaksi, sen jälkeen speedpumpeilla, ehkä vuoden jälkeen vaihtaa rimat matalimpaan ja alkaa nostelemaan vasta puolentoista vuoden kieppeillä
  • Vähintään ensimmäinen vuosi posotetaan vain suoraan eteenpäin ja opetetaan hakeutumista putkiin
  • Hyppytekniikkaa speedpumpien lisäämisen jälkeen pentuharjoituksilla ja vanhempana, sitten kun kroppa alkaa olla siihen valmis, muitakin esim. kokoamisharjoituksia ja kääntymisiä.
  • Puomille 2on2off:ien perusteet kotona, puomille siirtoon ehkä jossain 0,5 - 1v iässä.
  • Juoksu A:n suoraan juoksemisharjoituksia voisi tehdä jo puolen vuoden iässä, mutta A:lle siirtäisin vasta 1,5 vuoden iässä
  • Ohjaukset puilla
  • Mahdollisimman paljon liikuntaa erilaisissa maastoissa
  • 2x2 keppien ensimmäistä keppiparia voi tehdä jo aikaisinkin, 4 kepillä eri linjassa ilman pujotteluliikettä myös, mutta tästä en etenisi ennenkuin koira on vähintään 1-1,5 vuotta, riippuen koiran kehittymisestä. Hakemiset ja kulmat sun muut 4 kepillä
  • Kaikki treenit suunnitellaan huolella ja mietitään mitä haluan koiralle opettaa. Jos harjoitus sujuu hyvin, älä turhaan toista samaa harjoitusta
  • Aina kevennettyjä harjoituksia


En tiedä mikä tämän kirjoituksen pointti oli, tai oliko sellaista, mutta oli pakko saada purkaa ajatuksia jotenkin edes järkevään muotoon. Ehkä tärkein pointti oli se, että huollattakaa niitä koirianne ja suunnitelkaa treenit tarkkaan ja mahdollisimman vähän koiralle raskaina. Vaikka ei harrastaisikaan päästäkseen huipulle, niin laji on silti koiralle äärimmäisen raskas.

Se on minun neuvoni hurjan kolmen harrastusvuoden, yhden agilitykoiran ja ilmeisestikin yhtä monen agilityssä loukkaantuneen koiran tuomalla syvällä rintaäänellä.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Show me and I believe

Helteet vai mikä pistää hermot kireällä. Mutta ei noi koiratkaan paljon auta asiaa. Eilen ajattelin puolella aivosolulla, että ehkäpä sitä voisi kuitenkin harkita agirotuun osallistumista, mutta maailma haistatti samantien paskat ja Loki ontui tänään aamulla oikeastaan viikon ontumattomuuden jälkeen. Niin ja kirjoitinhän minä tännekin ettei ole nyt ontunut, olisihan se pitänyt tietää olla hiljaa.

Osteopaatin jälkeen oltiin pari päivää ihan rauhassa ja sen jälkeen ollaankin lähinnä maattu omassa hikilammikossamme tekemättä yhtään mitään. Jos en ole vielä maininnut, niin oma kuumansietokykyni on ihan arsesta. Jos uusi kämppä on helteellä samanlainen sauna, niin ei tarvitse kauaa miettiä ilmastointilaitteen ostamista.

Olen viime päivinä nukkunut myös päikkäreitä, ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen. Niin poikki nämä helteet pistää. Vältän päikkäreiden nukkumista, koska sieltä herättyäni olen äkäinen kuin ampiainen. Niin eilenkin, mutta onneksi maailmalla oli herättyäni jotain hyvää tarjottavaa vain 25 asteisen ja siitäkin pian laskevan lämpötilan muodossa.

Kun mittari näytti ulos 21, lähdettiin vähän pitemmälle kävelylle. Matka kesti jotain 25 minuuttia ja sinäkin aikana ampiaistaina onnistui menettämään hermonsa Lokille miljoonaan kertaan. Eihän se sen raukan vika ole, että sen aktivointi on nyt niin olematonta. Mutta entisestään kasvanut halu haistella ja merkata joka puskat alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Siinä sitten kiskoin sitä ties kuinka monta kertaa eteenpäin ja sisälle päästyä se ärsytti seuraamalla jaloissa niin että ärähdin sen muualle. Raukka suti aika ikävän näköisesti lähtiessään äkkiä pois ilkeän omistajan luota. Maailman surkein koiranomistaja tässä taas hei.

Mikä sitten näistä asioista, tai vaihtoehdo ö: tähtien asento, sai sen ontumaan tänä aamuna, vaikkei oltu kävelty kuin ehkä 10 minuuttia. Ontui ehkä pisimpään tähän mennessä kerralla ontumisista, mikä ei varsinaisesti piristänyt.

Osteopaatti ei suoraan sanonut että ontumisen pitäisi nyt helpottaa, mutta siltä se kovasti kuulosti kun utelin. "Tämä rangan suoristuminen jo varmasti auttaa paljon". Olisi niin kiva, jos osteopatia auttaisi Lokia, koska aiemmin ja tällä hetkellä mielipiteeni osteopatiasta on suoraan sanottuna ollut aika sama kuin jostain homeopatiasta. Maksaa paljon, aina löytyy jotain "vakavaa" diagnosoitavaa, mutta oman henkilökohtaisen kokemuksen mukaan ei ole mitään apua ollut aikoinaan Fionalle (vaikka osteopaatin mukaan se oli viiden hoitokerran jälkeen jo "paljon parempi") eikä tämä Lokinkaan tilanne vielä erityisesti vakuuta.

Fionan säälittävyydellään ihastuttavat käyrät etujalat
"Parantuminen" osteopatian takia muistuttaa hieman lumevaikutusta. Omistajalle kerrotaan että homma on hoidossa ja omistaja on iloinen ja koira ehkä paranee, kun olisi parantunut myös vastaavasti ilmankin osteopatiaa. Hyvin tuttua on se miten helposti omistaja haluaa uskoa osteopatian auttavan, kun koira on jo kuvattu ja käytetty lekurilla eikä mitään selkeämpää syytä ole löytynyt. Siinä vaiheessa haluaa uskoa mitä vaan ja löytää ongelmiin syyn.

Eilen treenikaverin koira oli epämääräisiä omia oireitaan (mm. jonkinlaisia kramppeja) käynyt tutkituttamassa samalla osteopaatilla ja siellä oli tullut käytännössä ihan sama diagnoosi: torsio ja sen mukavat lieveilmiöt. Torsioita siellä ja torsioita täällä. Epäilyttää, voiko sama torsio olla syynä näin erilaisiin oireisiin, mitä treenikaverin koiralla ja Lokilla. Vaikka toki aina sanotaankin, että nämä voivat oireilla hyvin monimuotoisilla tavoilla riippuen ihan siitä, miten se ranka sattuu taipumaan ja mihin hermoihin ja nikamiin se sitten vaikuttaakaan. Olen tietysti minäkin kuullut lukemattomia kertomuksia kavereiltakin osteopatian tuomasta avusta, mutta olen usein mallia "en usko ennenkuin omin silmin näen tai on tieteellisesti todistettu".

Ystävämme wikipedia tietää kertoa osteopatiasta näin:

Laajempaa tieteellistä näyttöä on osteopatian kaltaisten manipulaatiohoitojen lievästä vaikuttavuudesta vain alaselkäkivun hoidossa.

Lisäksi ihan FYI, vuonna 2010 Britanniassa julkaistun manuaalisia hoitoja käsittelevän laajan tieteellisen katsauksen mukaan manipulaatio/ mobilisaatiohoito on vaikuttavaa hoitoa

  • aikuisten akuutissa, subakuutissa ja kroonisessa alaselkäkivussa, 
  • migreenissä, 
  • niskaperäisessä päänsäryssä
  • huimauksessa 
  • useissa raajojen kiputiloissa
  • liikerajoituksissa
  • akuutissa ja subakuutissa niskakivussa. 

Katsauksen mukaan pelkän manipulaation tai mobilisation vaikuttavuudelle ei löydetty näyttöä

  • niskakivussa, 
  • iskiaskivussa, 
  • selän keskiosan kivussa, 
  • jännityspäänsäryssä, 
  • häntäluun kivuissa, 
  • leukanivelen kivuissa, 
  • fibromyalgiassa, 
  • PMS- oireissa
  • keuhkokuumeessa. 

Katsauksessa todettiin, että selkärangan manipulaatio ei ole lumehoitoa tehokkaampaa

  • astman 
  • kuukautiskipujen 
  • primäärisen hypertension
  • lasten välikorvan tulehduksen 
  • lasten yökastelun
  • lasten astman ja koliikin hoidossa

Oman kokemukseni mukaan osteopatia on ihan jees hoitoa varmasti ja joo koiralla kiva olo kun on ranka suorassa ja silleen, mutta vaikutusta tässä mittakaavassa Oikeasti Auttavan pahempiin juttuihin kuin epämääräisiin "se on ollut vähän niinku kipee tai sillee" en usko ennenkuin omin silmin näen.

Enemmän kuin mielelläni olen valmis muuttamaan mielipiteeni osteopatiasta, jos Loki tulisi tällä hoidolla kuntoon, mutta toistaiseksi skeptisyys tätä hoitomuotoa kohtaan jatkuu. Jos ei osteopatialla tunnu olevan vaikutusta, niin seuraava etappi on varmaan borreliatesti sekä sen jälkeen fyssarille.

Kun muuten ei olisi ärsyttänyt tarpeeksi, niin Fiona kävi yöllä juomassa sillä seurauksella, että jostain syystä köhi ja kakoi käytännössä läpi yön. Parin tunnin välein sain nousta taputtelemaan sitä selkään ja katsomaan että vieläkö se hengittää. Aamulla löytyi pisteeksi iin päälle vielä kuset makkarin lattialta.

Jos haluat itsestäsi hermoraunion ja rutiköyhän niin hyvä neuvo siihen on ottaa koira tai mielellään useampia.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

...live spelled backwards is evil...


Näissä tunnelmissa meni pitkälti viikonloppu, erittäin epäkoiramaisesti vaihteeksi. Hellekin teki sen, ettei kukaan meistä kolmesta jaksanut kuin löhötä paikoillaan ja läähättää. Minä ja Loki vilvoiteltiin ajoitellen sentään suihkussa, Fiona sai tyytyä viilennysmantteliin. Ei ole kyllä minua varten nämä 30 asteen helteet, ulkona ollessa ihan ok mutta hitto kun sisälläkin lämpötila nousee 28 asteen yli.

Fionalla oli joku epämääräinen mahapöpö ollessaan porukoilla hoidossa viime viikon lopussa. Kotona se on ilmeisesti helpottanut. Epäilen helteellä olleen osuutta asiaan. Fiona ei ole suostunut kävelemään ulkona yhtään. Sillä seurauksella, että eilen se kävi sitten parvekkeella paskalla. Kiitti Fiona, kiitti. Voitte kuvitella sellaisen helteessä muhineen läjän tuoksun siinä vaiheessa kun aloin ihmetellä, että miksi täällä haisee viemäri.

Eilen jääkiekkohuuma vei sen verran mukanaan, että käytiin katsomassa kaverin kanssa peliä keskustassa. Oli hyvä tunnelma, vaikkakin lähdettiin pois Venäjän viimeisen maalin jälkeen. Ei aina mene nallekarkit - tai tuomarit - tasan.

Tässä teille kesäselfie ja tunnelmia kisakatsomosta silloin, kun vielä luultiin että Suomella olisi ollut mitään mahdollisuuksia voittaa.


Lokin osteopaattivisiitistä lyhyesti ennenkuin kokonaan unohdan. Caritalla käytiin viime viikon keskiviikkona. Epäili, että jo jonkun aikaa on ollut vinoutta, mihin sitten tullut nyt lähempänä osuma ja saanut rangan huonoon kuntoon. Siinä missä lannenikamat vaihtuu johonkin (...) toisiin nikamiin oli kunnon mutka eli "torsio", ja siitä molempiin suuntiin lähti ranka kiertämään vinoon. Kuulemma tyypillisin aiheuttaja tuommoiselle on laskeutua maahan siten, että etupää pettää alat, missä lajissa lie tuommoista voinut tapahtua. Heti aluksi sanoi, että on paha jumi kyljessä siinä kohdassa, mistä hermot lähtee jalkaan. Lopuksi kysyi, onko loki kauan kävellyt jalat noin pökkelönä, enhän minä mitään ole huomannut... Kuulemma selän takia Lokin oli melko mahdotonta koukistaa kunnolla jalkoja.

Kipeämpää puolta ei meinannut antaa käsitellä vaan mulkoili, joten itse jalkaan ei vielä päästy. Selkä kuitenkin suoreni ja Carita sanoi, että varmaan tuo jo auttaa paljon. Pari päivää, ja helteiden takia oikeastaan pari päivää lisää, levättiin ja nyt pikkuhiljaa paluuta rauhalliseen normiliikuntaan, ei vielä riehumista kuitenkaan. Ensi viikon keskiviikkona uusi aika.

Ei mitään turvotusta tai aristusta itse jalassa joten ei epäilisi ristiside- tai jännevammaa. Eli ihan hyviä uutisia. Visiitin jälkeen ei ole ilmennyt ontumista.

Tessin viralliset lonkkatulokset tulivat takaisin B/B. Mikä tuntuu lottovoitolta, kun miettii sisarusten C/C ja D/D lonkkia. Jatkamme siis toistaiseksi iloisin mielin aksaamista!

Ei tosiaan oltu sitten Liettuassa. Matkailuautosta hajosi ensin ilmastointi ja paria päivää ennen lähtöä se jäi odottamaan huoltoa tien varteen. Kohtalo oli sen verran pistänyt merkkejä siitä, ettei kannata lähteä, joten ei huvittanut alkaa tekemään mitään plän B:tä.

Mitäs muuta. Pentuset kasvaa tasaisesti ja kehittyvät pikkuhiljaa pieniksi koiriksi. Kuvat (c) Raija Aaltonen.



Ikää niillä on nyt 1 viikko ja 1 päivä. Nilläkin on ollut kuuma, joten parempi levittäytyä tasaisesti ympäriämpäri kun lämmittää toisiaan. Näihin parin päivän takaisiin kuviin, näihin tunnelmiin, palaillaan.

"Things that matter are not easy. 

Feelings of happiness are easy. Happiness is not. 
Flirting is easy. Love is not. 
Saying you’re friends is easy. Being friends is not."

torstai 22. toukokuuta 2014

Fantastic Four 1-3vrk


Paljon kirjoitettavaa mutta vähän aikaa. Pistetään pennut ensin. Kaikki kuvat (c) Raija Aaltonen. Kaikki hyvin pentulaatikolla, näissä kuvissa vaavelit 1-3 vrk ikäisiä. Tummat kaiffarit on naamaltaankin lähes identtiset ja oikein nätit. Vaaleammalla tytöllä on liekkitukka/sivujakaus :) ja vaaleamman pojan tunnistaa hieman leveämmästä Batman piirrosta. Oikein ihanaa sakkia kaikki.

On muuten ihanaa tämä fb-aika pentustenkin kannalta, lähes päivittäiset kuvat ja päivitykset pentulaatikolta ilahduttaa joka kerta näin isukin omistajaakin ^_^


Pojat


Tummat pennut erotan siitä, että pojalla on takaraivossa ruskeassa värissä aukko. Se on se kohta, mistä tyttöjen hajut menevät aivoihin ja sotkevat kaiken järjellisen toiminnan :). Lisäksi pojalla on oikeassa korvanipukassaan iiiiiihan pieni valkoinen piste. Tytöllä on vielä hetken selässään "vetoketju" mutta nämä pienet merkit varmaan katoavat näkyvistä ihan lähiviikkoina.