22.7.2014

Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Fiona lopetettiin.

Jos jotenkin yrittäisin kuvata miltä koiran lopettaminen ja sen jälkeinen aika tuntui, niin sanoisin, että tuska ja epätoivo sillä hetkellä olivat kovat, mutta yllättävän nopeasti ne myös haihtuivat. Lämpimät muistot jäivät. Toki Fionan tapaus oli siinä mielessä poikkeus, että sitä oli valmisteltu ja siihen valmistauduttu jo vuosia.

Sytytin eilen illalla Fionalle kynttilän, tai oikeastaan useammankin. Kotona tuoksui joulu ja soi rauhallinen musiikki. Kerrottuani syyn kynttilöille sain halauksen eräältä tärkeältä ihmiseltä - ja suorastaan järkytyin siitä miten paljon tilanteessa liikutuin. Onhan tuosta Fionasta tullut höpöteltyä milloin kenellekin, mutta lähinnä lämpimin huvittunein mielikuvin ja ajatuksin. Nyt jotenkin tuntui ihan yllättävän hyvältä tuollainen ymmärtäväisyys näinkin pienestä asiasta.

Vieläkin saan helposti mieleeni miltä Fiona tuntui ja tuoksui pesun jälkeen, kuten myös sen pahanhajuisen hengityksen, joka kertoi ettei kaikki ollut kunnossa. Muistan miten se tutisi sylissä jos oli kylmä tai pelotti. Ja miten se nousi jalkoja vasten halutessaan syliin ja pompsahti ilmaan jo ennenkuin oli ehtinyt nostaa. Ja miten sen pieni häntänen heilui paljon terhakkaammin lyhytkarvaisena kuin pitkillä karvoilla. Ja monen monta muuta Fiona-asiaa.

Fiona eli kanssani lähes kuusi vuotta. Kotikodin jälkeen se on pisin aika, mitä mikään elävä eliö on elänyt kanssani. Moni koira elää yli tuplasti tuon ajan. Silti ehdittiin kokea Fionan kanssa paljon asioita noina muutoksien täyteisinä vuosina. Sinä aikana ehdin opiskella, valmistua, mennä töihin, erota, seurustella, erota taas, hankkia toisen koiran, ja muuttaa yhteensä kolme kertaa, joista pisin välimatka oli Tampereelta Espooseen.

Loki ja Fiona olivat loppujen lopuksi kovin erilaisia. Loki on koira. Fiona oli jotain sellaista mistä ei oikein saanut edes selvää. Eikä sitä voi yrittää helposti selittääkään jollekin, joka ei sitä tuntenut.

Koira-arki on viimeisen vuoden aikana ollut helpompaa kuin koskaan aiemmin tänä aikana, kun olen ollut koiran omistaja. Olen nauttinut tästä helppoudesta, eikä ole kertaakaan tehnyt mieli toista koiraa. On hyvin mahdollista, että mahdollisen seuraavan koiran tulemiseen menee pitempi aika, kuin osaan edes kuvitella. Elämä heittelee välillä yllättävästi ja aikansa kutakin. Ensimmäinen aktiivinen koiraharrastusaikakauteni on tavallaan tuntunut loppuneen. Jalkavammasta se alkoi eikä sieltä enää noussut. On kuitenkin todella outoa ajatella, miten aiempina vuosina niin tärkeä harrastus loistaa tällä hetkellä poissaolollaan, eikä voisi vähempää kiinnostaa. Sanna kiteytti jotenkin tajuntaan uppoavasti saman asian, jota itsekin olen yrittänyt pukea sanoiksi siinä onnistumatta.

"Jos ei jaksa, huvita eikä kykene, niin ei väkisin."

Tulin eilen iloiseksi erään tuttavan sanoista siitä, miten yksi vanhempi blogikirjoitukseni jollain tavalla vaikutti hänen tekemäänsä päätökseen vaihtaa elämän suuntaa. Ehkä rohkaisi haluamaan ja tavoittelemaan elämältä sitä, mistä oikeasti nauttii. Siitä tuli hyvä mieli. Samalla peilasin omaan nykyiseen tilanteeseeni, jos onni tulee jostain muualta kuin koiraharrastuksista ja koirista, niin se ihmiselle sallittakoon. Jonain hetkenä intohimo on yhdessä asiassa ja toisena hetkenä toisessa. Ehkä joskus se palaa sinne ensimmäiseen asiaan, ehkä ei.

En vaan voi lakata ihmettelemästä, miten outo juttu elämä on.

Vuosi sitten oli tähän aikaan kovat helteet. Siitä ei ole nyt pelkoa. Minulla alkaa neljän viikon kesäloma huomenna, muttei oikeastaan edes tunnu juurikaan siltä. Ehkä tästä vielä kuitenkin kesä saadaan. Tai jos ei kesää, niin ainakin loma.

Kappas, johan se on perjantaikin.