Hachiko - A Dog's Tale

Erehdyin eilen katsomaan leffateatterissa kyseisen elokuvan. Enpä ole muuten koskaan itkenyt minkään elokuvan aikana yhtä paljon! Päihitti sata-nolla jopa Pikku Prinsessan. Viimeisen tunnin verran sai koko ajan pyyhkiä silmäkulmia, vaikkakin jo alussa oli hieman vaikeuksia kun tiesi mitä tuleman pitää. Mahtoi ihmiset kummastella mitä on tapahtunut kun sen jälkeen kävelin kaupungilla silmät punaisena.. Kyllä se vaan ainakin koiraihmisenä tuppaa menemään niin, että eläinten surulliset kohtalot surettavat paljon enemmän kuin ihmisten.

Elokuva kertoo 1923-1935 Japanissa eläneestä akitasta Hachikosta, joka päivittäin tuli omistajaansa vastaan juna-asemalle tämän tullessa töistä. Eräänä päivänä isäntä kuolee työpäivän aikana ja sen jälkeen Hachiko tulee yli kymmenen vuotta isäntäänsä vastaan joka päivä asemalle, odottaen tätä kotiin. Lopulta yli kymmenen vuoden päästä Hachiko kuolee aseman portaille, samaan paikkaan missä oli odottanut isäntäänsä. Lisää tietoa löytyy wikipediasta.

Suosittelen ehdottomasti kaikille, mutta muistakaa ottaa nenäliinoja mukaan. Tai ehkä jopa mieluummin odottakaa dvd-julkaisua ja katsokaa elokuva yksin omassa rauhassa niin ei tarvitse kyynelehtiä julkisilla paikoilla..

http://www.youtube.com/v/FaS37E3gKOU&hl=en_US

(Tai katso täältä jos häiritsee puuttuva reuna)

Paikalla, missä Hachiko isäntäänsä odotti, on nykyään pronssinen patsas.

Kuva Wikipediasta

Hachikosta tietoja selaillessani törmäsin myös toiseen uskollisuudestaan kuuluisaan koiraan, Greyfriars Bobbyyn. Tämä pikkuinen skyenterrieri kuuleman mukaan vahti 14 vuotta kuolleen omistajansa hautaa. Bobbynkin muistoksi on pystytetty patsas.

Näiden tarinoiden jälkeen pistää kyllä miettimään, miten jotkut ihmiset pystyvät hylkäämään oman koiransa.