Koiran omistajasta koiraihmiseksi

"You say that I changed, well maybe I did,
But even if I changed, what's wrong with it?"

Tämän merkinnän innoittajina ovat omat kokemukset sekä Koirat.comin topic ”Voiko koiraa rakastaa liikaa”. Keskustelu on hyvin mielenkiintoinen ja pisti minut ajattelemaan sitä, stressaanko, välitänkö tai kiinnitänkö liikaa huomiota Fionaan ja sen terveyteen.

Monet ovat sitä mieltä, että koira on ”vain koira” ja ihmisen etu pitäisi aina tulla ensin. Omat ajatukseni ovat jo pitkään olleet suurin määrin Fionassa ja erityisesti sen terveydessä. Oikeastaan siitä asti, kun Fiona alkoi sairastella, olen keskittänyt elämäni huomaamatta paljolti Fionan voinnin ympärille ja pyrkinyt selvittämään kaiken sairauden takaa. Asiaan varmasti vaikuttaa sekin, että opiskelua on ollut tällä aikaa sen verran vähän, että vapaa aikaa on ollut reilusti. En osaa enää kuvitella, miltä tuntuisi elää terveen koiran kanssa. Semmoisen, jonka pystyisi ottamaan mukaan matkoille ja jättämään kotiin työpäiväksi ilman, että lattialla olisi joko oksennukset, kakat, pissat tai kaikki.

Erityisesti tämä pissarumba, joka on jatkunut oikeastaan 8kk ikäisestä asti, on käynyt hermoilleni ja pahat ajatukset hiipineet monesti mieleen. Ei ole varmaan ollut viikkoakaan ilman pissoja lattialla. Onneksi (vai valitettavasti?) kaiken takana on suolistosairaus, joka aiheuttaa ripulia ja nyt kortisonikuurilla jatkuvaa pissaamista. En yhtään ihmettele, että kun on maha ollut niin kauan kipeä ja sekaisin ei koira voi pysyä lainkaan kärryillä siitä mihin saa pissata, varsinkaan kun ei usein pysty omia eritteitään kontrolloimaan. Itse asiassa olen sen verran tästä ajasta saanut traumoja, että en usko koskaan enää näin pientä koiraa hankkivani. Vaikka uskon, että pissarumba aiheutuu suureksi osaksi sairaudesta, oli Fionalla niin paljon ongelmia sisäsiisteyden kanssa jo ennen sairastumista ja niin monesta sisälle pissaavasta pikkukoirasta olen kuullut, että en uskalla enää ottaa riskiä. Ehkä ihan huuhaata, mutta ei voi mitään. Pidätysvaikeudet kuuluvat vanhan koiran elämään, eivät parhaassa iässään olevan juuri aikuiseksi kasvaneen koiran. Toki isomman koiran läjät ovat sitten monta kertaa isompia jos iso koira sattuu sairastumaan. Ehkä mieleni muuttuu sitten jos Fiona tervehtyy ja oppii normaalin pidätyskyvyn, sitä ei voi tietää.

Koirahistoriani on yksinkertaisesta syystä hyvin lyhyt. Lapsena minulla todettiin allergia koirille, kissoille, sekä muutamille muille eläimille. Lisänä olivat siitepölyallergiat. Näiden takia ei kotikotiimme koskaan koiria tullut, vaikka kovasti me lapset niitä hinguimme. Kotona kasvaessa oppi asian suodattamaan hyvin pois mielestä, mutta omille muutettuani jostain syystä alkoi haave omasta koirasta heräämään. Lukuisat päivät käytin lukien allergisten koiranomistajien kokemuksia. Mietin lapsuuteni vähäisiä koirakokemuksia ja sitä, kuinka en muistanut saaneeni koirista mitään oireita. Tutkin ”vähän allergisoivia” rotuja paljon. Kun ajatusta olin pitkän aikaa kehitellyt, varasin ajan allergiatesteihin. Tulokset olivat erittäin hyvät, ainoastaan koivuallergia oli jäänyt. Tämän jälkeen aloin etsimään koiraa ja kasvattajaa ja parin kuukauden jälkeen meille tepasteli pikkuinen Fiona. Mitään allergiaoireita en ole saanut Fionasta enkä muista koirista niissä lukuisissa koiratapahtumissa ja -tapaamisissa missä olen käynyt, joten sen suhteen kaikki on mennyt hyvin. Itse asiassa kesäkin koiran kanssa meni helpommin kuin ennen, ehkä samalla olen siedättynyt hieman siitepölyille, ken tietää.

Avokki oli alussa yhtä innoissaan koirasta kuin minäkin. Eipä tainnut aavistaa minkälaiseen maailmaan minä koiran myötä uppoutuisin. Enpä kyllä tiennyt minäkään. Mitä enemmän koiramaailmasta luin ja keskusteluihin osallistuin, sitä syvempään eri harrastuksiin, tapaamisiin ja rotuihin rakastuin. Olin erehdyttävästi muuttumassa tavallisesta koiran omistajasta koiraihmiseksi, joita itsekin pidin rasittavina ihmisinä, jotka eivät muusta puhu kuin koiristaan :). Kauaa tässä transformaatiossa ei loppujen lopuksi mennyt, mutta valitettavasti se muuttui positiivisesta negatiiviseksi pian Fionan sairastelun takia. Muutaman kuukauden ehdin innoissani käydä agilitykursseilla ja mätsäreissä. Sitten tuli oksentelut ja ripulit ja jätin kaiken stressaavan Fionan elämästä pois.

Lokakuusta alkoi, voisi jopa sanoa, pakkomielteeni selvittää sairaus ja sen syy. Halusin enemmän kuin mitään muuta koirani terveeksi. En toivo kenellekään koiran omistajalle tätä tietämättömyyden ja avuttomuuden helvettiä, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin seurata koiran vointia ja toivoa sen paranevan. Lukuiset päivät ja yöt olen viettänyt google apunani etsien tietoa, mahdollista diagnoosia sekä kohtalotovereita. Monesti toivoin Fionan voinnin menevän niin huonoksi, että joku sanoisi minulle, että nyt on aika lopettaa pienen koiran kärsimykset. Ettei tarvitsisi itse tehdä sitä päätöstä. Monia sääntöjä luovuttamisen ajankohdasta olen mielessäni kehitellyt, kuten neljättä sairasta päivää ei enää tule, tai jos yli puolet viikoista kuukaudessa on huonoja tai siinä vaiheessa kun eläinlääkärin mielestä ei kannata enää jatkaa. Kuitenkin aina olen saanut voimaa siitä, että koiran olo on parantunut, diagnoosin saaminen on koko ajan edistynyt ja aina on ollut seuraavia ja seuraavia tutkimuksia mihin pistää toivo.

Viimeisestä pahasta sairaskohtauksesta on kuitenkin jo monta kuukautta ja siitä asti olen elänyt peläten sitä päivää, kun tulee takapakkia ja vointi romahtaa. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää kuitenkin taas valoisammalta muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta (esimerkiksi sitä, kun Fiona tänään joi ja pissasi yhtä aikaa tai sitä, kun toissapäivänä näykkäisi ensimmäistä kertaa koskaan kättäni kun menin tutkimaan erittäin tuskaisen kakkaamisen tuloksia peppukarvoista). Olen viime aikoina miettinytkin olenko tullut sokeaksi Fionan hyvälle ja huonolle voinnille ja kuvittelen sen voivan huonommin kuin se oikeasti voi. Juutuin siihen uskoon, että se voi tosi huonosti enkä näe, että se on paranemaan päin. Nyt pitemmän aikaa Fiona on voinut melko ok, vaikkakin koko ajan puolivaloilla. Se johtuu kortisonista, toteaa allekirjoittanut ja yrittää uskoa siihen. Nyt myös ymmärrän miksi kortisonikuurit usein lopetetaan liian aikaisin, omistajilla menee usko koiran vointiin eivätkä he enää muista miten se on aikaisemmin voinut. Jatkuva tarkkailu, muistelu ja mieleen painaminen vie järjen ja omistaja haluaa koiran vaan samanlaiseksi kuin ennen kortisonikuuria. Fionan terveydestä on tullut minulle pakkomielle ja uskon, että monet olisivat luovuttaneet jo aiemmin. Eivät jaksaisi tuskailla, odottaa, toivoa parempaa.

Hiukan olen jälleen eksynyt alkuperäisestä aiheesta. Kaipaan sitä huoletonta koiranomistajan aikaa, kun voi mennä ja tulla koiran kanssa ja harrastaa. Ehkä olen pakkomielteinen, mutta mielestäni se on velvollisuuteni. Hoitaa koiraa, jonka olen itselleni ottanut. Onko tämä sitten sitä liikaa rakastamista? Monen mielestä ei ”vain koiran” hoitamisen kuulu olla näin tuskaista, vaan koira tulee päästää parempaan paikkaan kun tie käy liian vaikeaksi.

Olen muuttunut paaaaaaaaljon siitä minkälainen olin ennen koirainnostusta. Olen edelleen innostunut koirista ja halu päästä harrastamaan niiden kanssa on kova. Yritän nykyään suhtautua Fionaan rauhallisemmin nimenomaan koirana, enkä ajattele mitä kaikkea sen sairastelun takia olen menettänyt, vaan mitä olen siltä oppinut: äärimmäisen paljon vastuuta ja velvollisuuksien hoitamista, toisen tarpeiden pistämistä omien edelle. Harrastuskaveri tulee elämääni kun on tullakseen, Fionan pitää nyt saada elää normaalia rauhallista koiran elämää. Mikäli siitä jossain vaiheessa ei siihen enää ole, on aika päästää irti.

En usko, että koskaan voin palata täysin samanlaiseksi kuin olin ennen Fionaa. Nyt kun tiedän voivani pitää koiria, en halua niistä luopua. Enkä koiravouhotuksestani. Olen tyytyväinen, että olen löytänyt itselleni näin rakkaan harrastuksen ja haluan jatkaa sitä. Ihminen muuttuu paljon läpi elämän ja läheisten tehtävä on tukea tätä muutosta ja iloita siitä, että toinen on löytänyt elämäänsä uutta sisältöä. Ne jotka eivät siihen pysty, menkööt menojaan.