En enää mene voittamaan

On kauan pitänyt kirjoittaa messariviikonlopun Vappu Alatalon psyykkisen valmentautumisen luennosta, joten here you go. Nämä muistiinpanot menee nyt osaksi ihan tulkinnanvaraisesti, en ihan enää muista mitä mikäkin raapustus vihossa tarkoittaa. Tässä kuitenkin sekaisia muistiinpanoja Alatalon puheista ja omia mietteitä. Menen vähän ajatustenvirralla, kun en ehdi jäsenneltyä esseetä kirjoittamaan :). Pituutta luennolla oli 2,5h ja saimme valikoida Vapun kalvoista kiinnostavia aiheita, kaikkia kun ei ehditty läheskään käsittelemään.

Kuvasaldosta vastaa viime viikonlopun agikisat missä olin turisteilemassa. Hirveä himo tuli itsekin taas treenaamaan, vaan ei kun meidän treenitauko vielä jatkuu.. Kennelyskä karenssi alkaa olla jo lopussa, mutta kouluttaja palaa sorvin ääreen vasta ensi viikolla. Tällainen "kooikerkopio" oli kisoissa paikalla, kyseessä oli lyhytkarvainen kromfohrländer (kirjoitus varmaan päin prinkkalaa) Suomen ensimmäisestä pentueesta. Hyvin nuori pentu oli kyseessä.

Vire

Vappu Alatalon luennolta

Aluksi käsittelimme virettä. Tarkastelimme tätä kuvaa, minkä olin piirtänyt itselleni muistiin.

Kuvan tarkoitus on kertoa, että vire voi olla sopiva tai joko liian pieni tai liian suuri, jolloin suorituksen taso laskee. Ideaalinen vire on tarpeeksi korkea, jotta meno ei ole löysäilyä, mutta ei liian korkea jolloin meno ei mene häsläykseksi.

Ohjaajan tulee löytää itselle ideaalinen viretaso joka vaihtelee paljon riippuen ohjaajasta ja koirasta. Mikäli koira on hirmuaktiivinen ja vilkas, voi ohjaajan olla hyvä olla astetta rauhallisemmassa vireessä. Jos koira ei syty kovin helposti, ohjaajan tulee kompensoida tätä virittämällä itsensä korkeampaan vireeseen ja sitä kautta koiran vire nousee. Parhaan vireen löydyttyä on opittava kontrolloimaan virettä siten, että suorituksen alkaessa se on ideaalitasolla ja suorituksen jälkeen ja sitä ennen matalalla, jotta kroppa lepää ja energiaa ei mene tänä turhana aikana hukkaan vaan se säästyy odottamaan suoritusta.

Omaa virettä voi oppia säätämään ehdollistamisen avulla. Sympaattinen ja parasympaattinen hermosto nostavat ja laskevat virettä. Vireen noustessa koko kroppa reagoi siihen, en muista tarkalleen miten mutta sydämen lyöntitiheydellä ja muulla jutuilla, mitkä tuskin ketään kauheasti sen tarkemmin kiinnostavat, kunhan periaate on selvä. Hermostoja voi ehdollistaa rauhoittumaan esimerkiksi kuuntelemalla aina rauhallista musiikkia rauhallisissa tilanteissa ja sitten viemällä saman musiikin kisapaikalle ja kuunnella ennen omaa vuoroa. Vaihtoehtoisesti voi nostaa virettä kuuntelemalla menevämpää musiikkia. Muita virittäytymiskeinoja esim. rauhallinen kävely, radan läpikäyminen päässään, tuttujen kanssa juttelu, kaikilla eri keinoja.

Kun toistat näitä samoja toimintamalleja jatkuvasti, kroppasi ehdollistuu esimerkiksi rauhoittumaan aina saman musiikin soidessa ja tätä voi käyttää hyväksi kisapaikalla kun haluaa rauhoittua omaa vuoroa odotellessa.

Eri harrastuslajeihin on ideaalisin erilainen vire. Agilityssä vireen tulee olla korkeammalla, jotta suorituksessa on virtaa ja vauhtia. Tokossa taas ohjaajan vire ei saa nousta liiaksi. Samoin on verijäljessä, jossa tarvitaan rauhallista ja keskittyneempää suoritusta. Sitten taas vaikkapa haussa uskoisin, että vireen tulee olla hieman korkeampi, mutta silti hallittu jotta nenän käyttö on koiralla mahdollista.

Pohdin tuolloin minun ja Lokin virettä koirakkona, ja päädyin siihen että tykkäämme (=minä tykkään) toimia korkeammalla vireellä. Kaikki missä mennään matalampaa tuntuu tylsältä. Lokin "synnynnäinen vire" on ehkä aavistuksen matalahko, minkä päättelisin sen perusluonteesta ihan pennusta aikuiseen. Olen ehkä omalla täpinävireelläni saanut sitä nostettua ja kohotettua ja osaksi siksi meidän meno on agilityssä semmoista häsläämistä, mutta mielestäni juuri siksi kivaa :). Tykkään mennä riskillä, kaikki tai ei mitään mentaliteetilla. Monopolissakin minulla on aina vaihtoehdot upporikas tai rutiköyhä, ei siltä väliltä. Ehkä ei edes osata työskennellä tai tehdä yhdessä töitä matalammalla vireellä, syy miksi mejä on meillä semmoista mitä on. Luonnostaan innostan Lokia kun olen tämmöinen säätäjä. En tiedä onko osa sitten sitä, että koen nimenomaan että pitäisi Lokia innostaa ja siksi olen kehittänyt sellaisen työskentelytavan. Melkoisia hypoteeseja taas. Tavallaan täpäkämpi koira olisi helpompi, kun ei itse tarvitsisi olla niin korkeassa vireessä jotta suoritus olisi hyvä.

Summa summarum: Löydä sinulle ja koirallesi yhteinen optimaalinen vire ja opettele hallitsemaan sitä siten, että se on oleellisin sekä tauoilla että suorituksen aikana. Pohdi miten saat oman vireesi laskemaan tai nousemaan ja tee toiminnoista rutiineja kisapaikalla.

Tepsukan ikäinen pentusheltti oli myös paikalla

Tavoitteet

Vappu Alatalon luennolta

Toinen Alatalon käsittelemä aihe oli erilaiset tavoitteet. Näitä kuvattiin kuvilla, jossa on kaksi palkkia, "Tehtävä" ja "Minä". Palkit kuvaavat erilaisia ihmisen suoritukselleen asettamia tavoitteita.

Tehtävä -keskeiset tavoitteet eli suoritustavoitteet liittyvät suorituksen tekniseen osuuteen tai treenaukseen, tällaisia ovat agilityssä esimerkiksi "nyt haluan tähän tiukan käännöksen" tai "nyt tehdään kepit varmasti kunnolla".

Minä -keskeiset tavoitteet liittyvät ihmisen sisäiseen kilpailuviettiin, egoon ja statukseen ja tällainen on esimerkiksi "(mutku) minä haluan voittaa". Voidaan kutsua myös tulostavoitteiksi, eli että sanotaan että halutaan nolla tai eri eikä muu kelpaa.

Lienee selvä, kumpia tavoitteita ihmisen pitäisi ensisijaisesti asettaa suoritukselle. Tietysti tehtäväkeskeisiä, minäkeskeiset tavoitteet seuraavat nääs perässä mikäli tehtäväkeskeiset onnistuvat. Kisoihin ei tulisi mennä niin sanotusti asenteella "tulin voittamaan" vaan mennä tekemään varma suoritus. Jos suoritus menee teknisesti hyvin, menestys seuraa perässä.

Minäkeskeisiin tavoitteisiin vaikuttaa pieninkin virhe: jos kepeiltä tulee vitonen niin loppurata voi mennä ihan plörinäksi, kun fiilikset menee kun ei tullutkaan sitä nollaa. Tehtävätavoitteet sen sijaan voisivat vielä hyvin onnistua ja jättää onnistuneen mielen.

Kuvissa palkit kuvastavat sitä, missä suhteessa kumpaakin tavoitteita asetetaan. Tämä riippuu erittäin paljon ihmisestä.

A - kuva voi kuvata esimerkiksi sellaisen henkilön tavoitteita, jonka kilpailuvietti on olematon ja hän treenaa agilityä huvin, itsensä voittamisen ja muun vastaavan (en tiiä ku en oo tämmönen!) kannalta.

B - kuva kuvastaa tavoitteita ihmiseltä, jolla on huima kilpailuvietti ja joka haluaa aina olla paras ja voittaa - ja sitten harmittaa kun menestystä ei, taaskaan, tullut. Kun ei välttämättä jaksetakaan treenata sitten niin tosissaan ja kun kisoissa keskitytään vääriin asoihin, suorituksen taso jää alhaiseksi.

C - kuva kuvastaa niitä ihmisiä, joista tulee Alatalon mukaan useimmiten olympiavoittajia. Heillä on suunnattomat niin tehtävä- että minäkeskeiset tavoitteet. He ovat valmiita näkemään hurjasti vaivaa treenaamiseen, mutta myös havittelevat aina korkeinta palkintopallia.

Alatalo korosti kuitenkin, että tällä ei tietenkään tarkoiteta, että ihmisellä ei saisi olla pitkän linjan tavoitteita tai unelmia. Nämä pitkän linjan tähtäimet ovat abstrakteja maaleja, joita kohti pyritään pääsemään askelluttamalla tie pienin tavoittein. Nämä tavoitteet saavutetaan suoritustavoitteiden kautta.

Itse olen ihan selvästi enemmän B kuvan kaltainen kilpailuviettineni ja haluineni voittaa. Tästä ehkä sitten pitäisi vähän yrittää päästä eroon, jos näin sanoo Vappu?

Summa summarum: Aseta enimmäkseen suoritukseen liittyviä tavoitteita äläkä lähde voittamaan!

Irma tuli meni ja voitti medien toisen radan! Go Irma!

Keskittyminen

Jokaisella on omat keinonsa hyvän keskittymisen saavuttamiseen, tällaisia voivat olla esimerkiksi valmistautumisrutiinit, liikkuminen kisa-alueella, mielikuvat, suggestiot tai jo mainittu musiikin kuunteleminen kisapaikalla. Itselläni on ainakin hyvin vahvat rutiinit esimerkiksi treeneihin lähtiessä tai näyttelyyn mentäessä: repun kaivaminen, sen pakkaaminen, tavaroiden tarkastaminen, vesipullon täyttäminen, namien kaivaminen pakkasesta jne.

Mainitsipa Alatalo esimerkin jostain henkilöstä, joka aina kisoja edeltävänä päivänä kävi baarissa muutamalla oluella, jolloin seuraavana päivänä oli paljon rennompi kisata. Tulipa mieleen viime vuoden Helsingin voittajanäyttely, missä emäntä oli krapulassa ja Loki sai sertin.. Eikä muuten jännittänyt tuolloin tippaakaan. Seuraavana päivänä sitten kaikissa ruumiin ja sielun voimissa lähdettiin itsevarmana hakemaan toista sertiä - ja sitten kun Loki säikähti, en kyennytkään tarpeeksi nopeaan reagoimaan ja palauttamaan ja homma lässähti siihen. Ehkä en sitten keskittynyt enää siihen hyvään esiintymiseen ja reippaaseen olotilaan vaan oletin että kyllä se esiintyy ja mietin vaan sieluni silmin minkälaisen palkintokuvan tänään ottaisin. Yllättävä tilanne vastaan ja tulos T arvosteluin, missä kehoitettiin hankkimaan lisää kehäkokemusta ja reippaantumaan.

sopiva vireystila + itseluottamus = hyvä keskittyminen 

Siinä on Vapun resepti hyvään keskittymiseen. Tärkein haittatekijä hyvään keskittymiseen on ahdistus, mikä syntyy siitä ettei olla varmoja siitä miten suoritus menee. Kun tiedetään, että hei mehän osataan nämä asiat mitä tässä radalla on, ahdistus kaikkoaa ja pystyy keskittymään paremmin. Lisäksi tähän vaikuttavat ohjaajan oma kokemus ja lajiosaamisen taso.

Alatalo kysyi jossain vaiheessa kuinka moni muisti lukinneensa auton ovet kun tuli messukeskukseen. Osa viittasi, minäkin. Hän vain kommentoi, että te olette ne neuroottiset ihmiset sitten :). Niinhän me ollaan, ja ylpeitä siitä!

Paljon luennolla keskusteltiin eri aiheista ja Alatalo vastaili osallistujien kysymyksiin. Monista asioista tuli eräänlaisia ahaa-elämyksiä ja tunnisti itseään ja omaa toimintaansa. Suosittelen ehdottomasti kaikille osallistumista!

Naiset ja herrat, tässä on agihalli. Ette ole varmaan koskaan nähneet.