Hämmentäviä uusia suuntauksia

Kahden kannettavan tietokoneen verran se ilmeisesti kesti. Nimittäin elämä täällä Tampereella. Eilisestä asti on ollut ahkera pohdinta päällä, kun sain kutsun työhaastatteluun paikkaan mikä on Helsingissä. Kovasti näyttää siltä, että tie vie pääkaupunkiseudulle. Tuossa yhdessä haastattelussa olen käynyt, mutta lähettelen hakemuksia myös muihin paikkoihin, kun ei tuo vaikuttanut kovin varmalta. Työpaikkojen määrä on pääkaupunkiseudulla tällä alalla n. kuusinkertainen verrattuna Tampereeseen, joten hyvin todennäköisesti sieltä paikan ennemmin saan.

Helppoa se ei silti ole, vaikka muuttoa olenkin jo useamman vuoden alitajunnassani sulatellut.

Tampereelle muutin syksyllä 2006 innokkaana 19-vuotiaana saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Silloin olin hyvin, noh, teini. Silloin elämää värittivät kaverit, keikat ja baarit, kuten varmaan suurimmalla osalla sen ikäisistä. RIP JeeJee.

Tuosta on nyt päälle viisi vuotta. Paljon ehti tapahtua näiden vuosien aikana. Otetaanpa näin torstaiyön ja ison siiderilasillisen kunniaksi haikea katsaus taaksepäin siihen, mitä kaikkea olen ehtinyt kokea näinä tärkeinä henkisen kasvun vuosina.

Olen asunut yhteensä kuudessa asunnossa näiden vuosien aikaa, eli tiuhaan on tullut muuteltua, lähinnä aina olosuhteiden pakosta. Tämä kuva Aleksanterinkadun kämpän parvekkeelta, siinä oli sijainti kohdallaan.

Lapsuuden kodille sanottiin hyvästit kun vanhemmat muuttivat muualle. Pian jätettiin taakse koko Forssa, missä olin 4-vuotiaasta täysi-ikäiseksi asti asunut. Sen jälkeen kun vanhempani tuolta muuttivat, en ole lapsuuden kaupungissani käynyt kuin muutaman kerran. Aika hassua.

Elämään tuli pienen pieni karvapallo nimeltä Fiona. Valitettavasti Fionan elämää varjostivat useat sairaudet, jotka söivät myös omistajan jaksamista enemmän, kuin vain vastaavan kokenut voi ymmärtää.

Lomamatkoja on ollut useampia, esimerkiksi siskon kanssa tehty Lontoon matka, ex-kihlatun kanssa tehty Rooman reissu ja porukoiden kanssa tehty laskettelureissu. Ja vähänkö tulee nälkä kun katsoo tuota aitoa Italialaista kinkkupitsaa.. Myöhemmin keväällä neljä vuotta kestänyt parisuhde päättyi ja jatkettiin Fionan kanssa kahdestaan.

Kaksi isovanhempaa jouduttiin hyvästelemään saman vuoden aikana.

Sitten tuli Tapit ja huima määrä uusia koiratuttuja!

Pitkään suunniteltu haave uudesta pennusta toteutui alkuvuodesta -11 kun pieni Loki haettiin Hollannista. Kiitos kuvasta Tytille. Lokin kanssa on ehditty juuri päästä harrastamisen makuun.

Nyt on toinen tietokone sopivasti täällä Tampereella hajoamassa ja muutto muualle on kohta ajankohtainen. Todennäköisesti. Pieni mahdollisuus vielä on, että Tampereelta työpaikan saisin. Mutta toisaalta, olen jo ehtinyt niin sisäistää ajatuksen että muutan pois, että ehkä olisin jopa pettynyt jos jäisinkin tänne. Monta hyvää puolta Tampereelle jäämiselläkin olisi, mutta jokin sisällä sanoo, että pitäisi siirtyä eteenpäin ja vaihtaa maisemia. Liekö se sitten se kuuluisa eteenpäin ajava voima? Jospa ihminen kuitenkin kaipaa muutosta elämäänsä tietyin väliajoin kasvaakseen henkisesti, tai jotain.

Pääkaupunkiseudulla asuu suurin osa suvusta kuten vanhemmat ja sisko, joten tyhjän päälle en todellakaan joutuisi. Liian monta hyvää asiaa kuitenkin menetän jos muutan ja tottakai se mietityttää ja pelottaakin. Käytännössä kaikki kaverit jäävät Tampereelle, tosin vain 1h45min junamatkan päähän. Lokin harrastamiset pitää aloittaa täysin alusta eikä minulla ole siellä päin mitään suhteita mihinkään koiraseuroihin. Tämä masentaa aivan sanoinkuvaamattoman paljon.

Mutta eikö suurten muutosten kuulukin jossain määrin pelottaa? Ja eikö pitäisi ajatella, että jos kuluneiden viiden vuoden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua näin paljon niin vähintään yhtä paljon on tulossa seuraaville vuosille uudella paikkakunnalla?

Loki katsoo että eikö jo mennä, minua ei pelota yhtään!

Don't find me

I just got a lot going on
Don't tell me
It's just an excuse for holding back